En ole koskaan ollut kova 2D-tasoloikkafani. En tajua sen viehätystä, että liike tapahtuu kahdella akselilla ja maailman kanssa vuorovaikutetaan hyppimällä. Siksi en pursunut innostuksesta, kun sain arvosteltavaksi tuoreimman Raymanin. Ja kuitenkin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen olin myyty. Mitä ihmettä tässä tapahtui?
Ken söi tarinan?
Rayman ja kumppanit ovat ottaneet pikku nokoset ja heräilevät sadan vuoden jälkeen. Tällä välin painajaiset ovat valloittaneet Haavemaailman ja kaapanneet kaikki teensyt. Näitä lähdetään sitten pelastelemaan kuudesta eri maailmasta ja kussakin niissä kymmenkunnalta eri kartalta. Samalla vapautetaan vangittuja prinsessoja, jotka liittyvät sankarien joukkoon taistelemaan pahaa vastaan. Tämän kummoisempaa juonta ei tarjota, eikä sitä kyllä jää kaipaamaankaan.
Tarina etenee maailma kerrallaan haastavuuden samalla kasvaessa. Alussa kaikki on söpöä ja yksinkertaista, tahti verkkaisaa ja pulmat ratkeavat vihollisten päälle hyppäämällä. Mutta kun päästään pidemmälle, ilmestyy kenttiin muuttuvia rakenteita, joiden vuoksi paikalle ei voi jäädä seisoskelemaan. Hypyt täytyy ajoittaa oikein ja samalla vaikuttaa kenttäelementteihin mukana roikkuvan kaverin, Murfyn, kautta. Murfy liikuttele alustoja, pakottaa viholliset pois tieltä tai virittää pompputyynyt antamaan vauhtia Raymanille. Harjaantumattomalla menee sormi suuhun, kun juoksut ja hypyt yhdistetään Murfyn ohjauskomentoihin, mutta onnistuminen hankalassa liikesarjassa on sitäkin makoisampaa.
Muoto, sisältö vai molemmat?
Rayman Legendsin näkyvin osa on tietysti sen räiskyvä visuaalinen anti, jota täydentää riemastuttava äänimaailma. Kentät noudattavat aina omaa teemaansa ja niiden tekninen toteutus tukee taiteellista suunnittelua. Kaikki on koko ajan niin hirveän nättiä, ja välillä liu'utaan pelkästään upeasta päräyttävän happoiseen. Pelaaminen ei kärsi visuaalisesta ilotulituksesta, vaikka sivustakatsojakin pystyy nauttimaan pelin annista.
Musiikki on pahimmillaan vain sujuvasti taustaan uppoavaa, mutta ilakoivat teemat saavat parhaimmillaan hymyn huulille. Rayman Legends on yksinkertaisesti peli, joka jaksaa viehättää silloinkin, kun ongelmallinen kohta vaikeammilla tasoilla pakottaa yrittämään kolmannenkymmenennen kerran.
Ei lopu tekeminen kesken
Yksinpelikampanjaa hieroo ainakin muutaman illan, täysien pisteiden kerääminen jokaisesta kentästä tarjoaa tekemistä pitemmäksikin ajaksi. Parasta kartoissa on se, että niitä on mahdollista nauttia toisistaan riippumattomina välipaloina, joten jo vartissa ehtii napsaista päivittäisen Rayman-annoksen. Toisaalta ainakin itselläni jo parin tunnin sessio alkoi puuduttaa, joten öisiin maraton-vääntöihin en uskoisi tämän pelin kohdalla sortuvani.
Kampanjan jälkeen tai sen lomassa on hyvä vertailla omia kykyjä muuta maailmaa vastaan. Tällaiseen mittelöön on suunniteltu päivä- ja viikkohaasteet, joissa koetellaan nopeutta ja tarkkuutta lyhyissä kentissä. Esimerkiksi eteen voidaan läväyttää yksittäisiä ruutuja, joissa kerätään mahdollisimman nopeasti joukko lum-olentoja, ja eniten keränneet sijoittuvat parhaiten. Tai sitten lähdetään juoksemaan karttaa eteenpäin ja katsotaan, millainen matka tuli taitettua ennen kuolon korjaamista.
Haasteita saa yrittää uudestaan niin monta kertaa, kuin vuorokauden aikana ehtii. Lopulta kaikki osallistuneet heitetään Gaussin käyrälle ja parhaiten sijoittuneet saavat kultapokaalit, heikommin pärjänneet saavat tulla toimeen halvemmilla metalleilla.
Parempi mukana
Muotonsa puolesta Rayman Legends tuntuisi sopivan täydellisesti käsikonsolille. Tietystikään tekninen toteutus ei kalpene AAA-luokan megateosten rinnalla, mutta esimerkiksi Vitan näytöllä voisi kuvitella Raymanin todella säkenöivän. Lisäksi pelin jakaantuminen toisistaan riippumattomiin osiin on luotu matkapelaamiseen. Legends on aivan loistava PS3-peli, mutta suosittelen harkitsemaan vakavasti Vita-versiota, jos laite löytyy.
Alustasta riippumatta kyseessä on kuitenkin laatutuote, jolle kannattaa antaa mahdollisuus. Vaikka olisi kaltaiseni 3D-jäärä.
