Of Orcs and Men kääntää perinteisen sankariasetelman nurinpäin. Ihmisten sijaan Cyanide Studiosin toimintaroolipeli luottaa örkkeihin, jotka ovat useimmissa genreteoksissa tuijottaneet vain miekan terävää kärkeä. Vaan niinhän se vanha kansanviisauskin menee, että miehet ovat aina vihreämpiä sodan toisella puolella.
Sodan uhrit
Vallanhimoiset ihmiset ovat ajaneet vihernahat sukupuuton partaalle. Viimeiset eloonjääneet raatavat joko alistajiensa orjina tai taistelevat vapaudestaan alati harvenevissa määrin. Hidas mutta väistymätön kuolema siintää jo horisontissa, mikä johtaa jäljellä olevat vapaat örkit kokeilemaan yhä epätoivoisempia yrityksiä rotunsa pelastamiseksi. Pelaajan ohjastama Arkail saa kunnian toimia tämän muutosvirran airuena, kun hänen eliittisotilaista koostuva Bloodjaw-heimo käy uskaliaaseen tehtävään soluttautua syvälle ihmisten valtakuntaan surmaamaan itse keisari. Apunaan tällä reissulla verenhimoisella örkillä on veitsien ja hiiviskelyn nimeen vannova peikko Styx.
Suoraviivaisesta asetelmasta saadaan kasaan suhteellisen maukas kokonaisuus. Kerronnallisesti tarina etenee yllättäviin suuntiin ja on muutoinkin kirjoitettu varsin taidokkaasti. Tunnelmallinen maailma on niin ikään onnistuneen synkkä ja muistuttaa jossain määrin jopa arvostettua The Witcher -sarjaa. Valitettavasti kiinnostava mytologia jää monin osin vain toissijaiseksi elementiksi, jolla kuorrutetaan pelin toiminnallisempaa osiota.
Pelin rakenne koostuu pienestä tukikohdasta, jossa hahmoillensa pystyy ostamaan tai päivittämään varusteita sekä keskustelemaan kovin rajallisesti maailman tapahtumista. Päätehtävän ohella näistä pesäkkeistä on mahdollisuus suorittaa myös sivutehtäviä, jotka ovat todella yksioikoisia putkia täynnä vihollisia. Palkkioksi avautuu useimmiten kokemuksen ja aseiden lisäksi mahdollisia lisäapuja tuleviin tehtäviin.
Turruttavaa toimintaa
Of Orcs and Menin pelillinen osuus jakautuu kahden päähenkilön harteille. Taistelut pyörivät reaaliajassa, mutta ne on mahdollista tauottaa käskyttäessään hahmojansa. Kaksikosta suurempi Arkail keskittyy lähitaisteluun, kun taas Styx luottaa viekkauteensa. Molemmilla on kaksi kykypuuta, jotka keskittyvät ensimmäisen kohdalla joko hyökkäävään tai puolustavaan pelityyliin ja jälkimmäisen kanssa kauko- tai lähitaisteluun. Puiden yksilöllisiä taitoja pystyy oppimaan ja päivittämään aina tasonnousujen yhteydessä. Pelaajan ohjastaessa toista viherpiipertäjää, hoitaa tietokone ennalta valikoitujen määreiden mukaan toista – valitettavan kehnoin tuloksin.
Toiminta painottuu puhtaan mättämisen sijaan enemmän strategiaan. Kenttäsuunnittelu on tosin äärimmäisen putkimaista, joten taktisuus rajoittuu lähinnä hyökkäystä edeltäviin toimenpiteisiin. Useimmiten vihollisia on vastassa moninkertainen määrä, mutta pieni alueen tutkiskelu auttaa toisinaan tasaamaan puntit. Vastustajista on hyvä kartoittaa alkuun heidän tyyppinsä, sillä esimerkiksi keihästä kantavat sotilaat ovat omiaan örkkiä vastaan. Toisekseen yksittäiset vartijat on helppo salamurhata Styxillä, mikä muuttuu pelin edetessä kovin kuivaksi ja innottomaksi rutiiniksi, jossa elossa olevat partiot eivät edes huomaa maassa makaavaa toveriansa. Oman käänteensä taisteluun tuo myös Arkailin erikoisliikkeisiin käytettävä raivo, joka ylitettyään tietyn pisteen ajaa örkin kaikkien kimppuun käyväksi berserkiksi.
Taktisuus lentää romukoppaan myös vaikeustason noustessa. Kovimmilla tasoilla monet viholliskohtaamisista ovat jo heti alkajaisiksi niin epäreilut, ettei niitä pysty läpäisemään ilman tarkoin valittuja kykyjä ja järkyttävää määrää tuuria. Silloinkin ne latistuvat usein typeriksi väsytystaistoiksi, joissa toisen hahmon kaaduttua juostaan viholliset perässä alueen toiseen päähän, tullaan äkkiä takaisin herättämään kaima kuolleista vain muutamiksi sekunneiksi ja toistetaan sama taas uudestaan.
Keskinkertaista menoa
Spidersin Silk Enginellä luotu pelimaailma on tunnelmaan sopivan rujo, joskaan ei aivan ongelmaton. Visuaalinen anti on onnistunut ja sopivan vaihteleva. Alun valtavan muurin juurella olevasta likaisesta hökkelikylästä matkataan erinäisten vaiheiden kautta vuoren huipulla sijaitsevaan luostariin ja syksyruskon peittämälle saarelle. Hahmomallinnus on sulavaa, vaikka elehdintä toistaa itseään etenkin välianimaatioissa. Sen sijaan ruudunpäivityksen osalta köhivä pelimoottori, liian lähelle runnottu kamera sekä kenttäsuunnittelun ahtaus pilaavat muutoin kauniin ulkoasun. Äänipuoli ei puolestaan hetkauta suuntaan tai toiseen.
Of Orcs and Men poikkeaa genresisaruksistaan mielekkäällä tavalla siirtämällä kerronnan perinteisistä ihmisistä vihernahkoihin. Valitettavasti varsinainen pelillinen osuus ei onnistu viettelemään aivan samaan tapaan, mikä latistaa kokonaisuuden vain hivenen keskivertoa paremmaksi.
