Ihmemiehen paluu
Rempseä supersankari Rayman on ilmiselvästä raajattomuudestaan huolimatta pelastanut maailman jo muutamaan otteeseen useallakin eri formaatilla. Ubi Softin työstämät kaksi ensimmäistä sarjan titteliä on jo lypsetty likipitäen loppuun lukuisten niiden pohjalta julkaistujen versioiden myötä. Ensimmäinen PlayStationille ilmestynyt sarjan peli oli joka tapauksessa jonkinmoinen kulttihitti ja sen pohjalta ilmestynyt jatko-osakin lunasti suurimmaksi osaksi siihen kohdistetut odotukset.
Tällä kertaa ranskalaistyylisellä nimellä varustettu musta Lum Andre aiheuttaa ongelmia Raymanin sadunhohtoisessa sarjakuvamaailmassa. Hiustenleikkuun puutteesta kärsivä päähahmomme lähtee hoitamaan hommaa kotiin, mutta pahaksi onneksi sankarimme paras ystävä Globox onnistuu veikeiden juonenkäänteiden myötä nielaisemaan tarinan piskuisen pääpahiksen valtavaan kitaansa. Pelaajan tehtävänä onkin viedä pahiksen välipalakseen haukannut sinisävytteinen Globox tohtorin juttusille, mutta kuten arvata saattaa, tie sinne on pitkä ja kivinen.
Raymanin kolmannessa seikkailussa ei käteistä ole liiemmin säästelty. Ääninäyttelijäksi palkattu John Leguiziamo heittää tekijöille luultavaksi kalliiksi tullutta huonoa läppää. Vitsikästä yleistunnelmaa piristetään isolla rahalla ostetulla Groove Armadan jumputusääniraidalla. Panostus näkyy myös ulkoasun puolella, sillä raajattoman maskottimme uusimpia kommelluksia pääsee seuraamaan tyylikkään animaation ja yliampuvan väripaletin siivittämänä. Käsinpiirretyn oloiset taustat näyttävät niinikään uskomattoman hienoilta. Audiovisuaalinen kokonaisuus huokuukin silkkaa laatua. Visaa on vingutettu ja se näkyy.
Uusia ideoita etsiessä
Käytössä olleesta suuresta tuontantobudjetista huolimatta edellisten sarjan pelien kekseliäisyys on jäänyt puolitiehen. Kakkososan mielikuvitukselliset, tuoretta lähestymistapaa tarjonneet tasokokonaisuudet on valitettavasti jätetty konseptiasteelle tässä raajattoman maskotin uusimmassa hyppelyseikkailussa. Yli 30 mukana olevaa kenttää sijoittuvat toki mitä moninaisimpiin maailmoihin, mutta uusien ideoiden puute on Hoodlum Havocin yksinpelikampanjan suurin heikkous. Muutamaa näppärää ideaa lukuun ottamatta toinen toistaan monotonisemmat tasot seuraavat toisiaan sen kummemmin etenemistä selittämättä. Piilotetut salaisuudetkaan eivät liiemmin mieltä lämmitä, kun hengettömät kentät suorastaan pakottavat ohjainta kädessään pitelevää pelaaja siirtymään parempien julkaisujen pariin.
Kenttiä kansoittavat hirviöt antavat hetkittäisiä piristysruiskeita huvittavan karmivalla suunnittelullaan. Hilpeät aseilla sankariamme paukuttelevat hattupäiset perusmönkijät saavat pian seurakseen lentäviä vihollisotuksia ja kuolemattomia vastustajakarjuja muita mielikuvituksellisia monstereita tietenkään väheksymättä. Vastaan ramppaavat roistot kellistetään yleensä suoralla taistelulla. Alussa menettämänsä kädet takaisin saatuaan Rayman käyttää niitä perusaseinaan. Lähistöllä lymyileviin vihulaisiin lukittautumalla pelaaja voi viskellä vastustajia nyrkeillään. Hanskoja voi myös nakata kierteellä, jolloin esteiden taakse piiloutuneisiin vihollishahmoihin saa paremmin osumia. Tämänkaltaista toimintaa runsain mitoin sisältävät tasot eivät kuitenkaan vakuuta siitä nimenomaisesta syystä, että taisteluita vaivaa jatkuva sekavuus. Hektiset nappulanhakkaustaistelut osoittavat todellisen luonteensa etenkin silloin, kun vastaan hyökkää samanaikaisesti useampia mönkijöitä. Tällöin energiaa kuluu usein pakostakin huonosti toteutetun lukitussysteemin heittäessä hahmoa ärsyttäviin tilanteisiin. Myös ahtaissa sisätiloissa pahasti hukassa olevan kameran holtiton heiluminen lisää turhautumista.
Menoa on hieman yritetty piristää valtavilla väliloppuvastushirviöillä. Näitä toinen toistaan isompia kummajaisia vastaan nyrkkeillään usein valtavilla avoimilla alueilla. Useimmissa tapauksissa normaali hanskahyökkäys ei ole tarpeeksi aiheuttamaan edes mustelmia vastaan rynnistäville hirviöille, vaan pelaajan tehtävänä on aitoon videopelityyliin etsiä vaihtoehtoisia ratkaisuja eteenpäin päästäkseen. Usein jokaisen maailman lopussa eteen astelevat jättiotukset kestävät kuitenkin aivan liian paljon vahinkoa. Tuskallisen kauan jatkuvat suuret välitaistelut eivät ole hermostuttavia kokemuksia niinkään vaikeutensa, vaan liiallisen kestonsa ansiosta. Pikkuriikkisen vahinkoa jokaisesta osumasta ottavia päävihollisia piestessään pelaajan valtaa aina silloin tällöin ylitsepääsemätön halu purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun. Elinkaarta pidentämään keinotekoisesti laitetuilla väliloppuvastuksilla olisi kaikesta komeudestaankin huolimatta voitu herkutella pikkuriikkisen vähemmän.
Eteenpäin on menty
Onneksi ohjelmoijien päässä jylläävä innovaatiokone on päässyt vauhtiin edes muutamalla osa-alueella. Rayman löytää kenttien varrelta lukuisia alustoja, joita hyödyntämällä raajaton päähahmomme voi saada käyttöönsä uusia näppäriä lisäkykyjä. Etenemistä helpottaviin ylimääräisiin ominaisuuksiin kuuluvat mm. mahdollisuus viskellä pommeja ja lennellä sankarimme kypärään kiinnitetyn propellin avulla lyhyitä matkoja. Kaikki mukana olevat lisäominaisuudet kestävät vain rajoitetun ajan, mutta ne voi saada käyttöönsä milloin tahansa ennaltamäärätyissä paikoissa vierailemalla. Ekstrakykyjen lisääminen piristää muuten niin peruskaavalla toteutettua kokonaisuutta melkoisesti.
Lisää hauskuutta löytyy silloin tällöin vierailtavasta psykedeelisestä tunnelista, jonka avulla Rayman matkaa maailmasta toiseen 80-luvulta peräisin olevan järkyttävän huonon diskomusan soidessa taustalla. Oikeastaan diskotunneli on eräänlainen minipeli, jossa pelaaja liukuu automaattisesti pienistä tienpätkistä koostuvaa reittiä pitkin. Ainoana tehtävänä on vain loikkia puolelta toiselle jatkuvasti vastaan tulevia rotkoja vältellen. Kuoleminen on kuitenkin lähes mahdotonta ja alas tiputtuaan pelaaja joutuu vain lyhyen matkaa taaksepäin. Ärsyttävien taisteluosuuksien puuduttama arvostelijakin joutui hetkellisesti pieneen euforiseen jammailutilaan, jossa hirveä diskojytä ja ruudulla välkkyvät värit aiheuttivat takaumia menneisiin aikoihin.
Kilpailijat voittavat
Vaikeusaste on pelin suurin akilleenkantapää. Kaikkiin ikäryhmiin vetoavaksi tarkoitetun helpohkon suunnittelun myötä kokeneemmat tasoloikintaketut voivat pitää raajattoman supersankarimme seikkailuja hieman lyhyehkönä elämyksenä. Energiapalleroita jaellaan runsain määrin, joten kuoleminen on harvoin huolena. Kentätkään eivät kaikessa näennäisvaikeudessaankaan ole mitään pelisuunnittelun mestariteoksia. Harjaantuneempi loikintaguru menee pääseikkailun läpi suhteellisen nopeassa tahdissa, ja vaikka mukana on iso tukku avattavia videoita, minipelejä sekä muuta mukavaa, uusintapeluuarvoa Rayman 3:ssa ei ole nimeksikään. Game Boy Advance -version omistajille mukana on imuroitavia lisäkenttiä ja jopa hauskoja minipelejä, mutta lopulta tämäkin on vain laiha lohtu lyhyenlännän seikkailun latistaessa tunnelmaa. Kaikkien lisätavaroiden ja huippupisteiden kerääjille tilanne on tietenkin toinen, mutta mikään haasteellinen tekele ei tämä koko perheen tasohyppelytuotos missään nimessä ole.
Jos aikakone olisi keksitty, niin Ubi Softin olisi ehkä kannattanut julkaista tämä tuore tekeleensä jokunen vuosi sitten. Viime aikoina julkaistut loistavat tasoloikintapelit jättävät väistämättä aliarvostetun maskottimme varjoonsa. Innovaation puutteesta nykypäivän mittapuulla kärsivä Hoodlum Havoc ei suinkaan ole mikään huono peli ottaen huomioon etenkin loistavasti toteutetut kontrollit ja näppärän pelimekaniikan. Monisäikeisestä elämyksestä ollaan kuitenkin kaukana, sillä Rayman 3 on vain niin sanotusti tavallinen.
Lopulta Rayman 3: Hoodlum Havoc jää eräänlaiseksi väliinputoajaksi. Periaatteessa siinä on kaikki kohdallaan, mutta isolla rahalla toteutetusta pelistä jää silti varsin valju jälkimaku lopputekstien rullatessa ruudulla. Väripaletin runsas käyttö ja piirrosmainen visuaalinen yleisilme eivät pysty pelastamaan ideatonta kokonaisuutta. Edellisten osien nokkeluus on tipotiessään ja tekijöiden päätös lisätä toimintaa on selvästi ollut täydellinen virheliike. Rima tasohyppelygenressä on viime aikoina noussut kunnioitettavan korkealle. Siltä kantilta asiaa katsasteltuna markkinoilta löytyy myös parempia vaihtoehtoja. Yksi näistä voisi olla punaista hattua päässään kantava putkimies.
