Sormiin sattuu mutta sattukoon
Kolmiulotteisessa maailmassa räiskittäviä pelejä moititaan usein vaikeasti ohjattaviksi konsoliohjaimilla. Vaan ei hiiren ja näppäimistönkään yhdistelmä ole kaikkien mielestä täysin tyydyttävä, eikä toimisikaan välttämättä television ääressä. Miksei siis ammuskeltaisi ja liikuttaisi pyssy kädessä, kun PlayStation 2:llekin on valopistooli saatavilla? Capcomin Gun Survivor -sarja vastaa tähän kysymykseen varsin selkeästi. Pelisarjan uusimmat osat hyödyntävät Namcon G-Con 2 -pyssyä kivuliaalla tavalla. Valopistoolilla kun ei yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea kerrallaan. Ruutua ehtii vielä tähtäillä perinteisissä arcade-räiskinnöissä, joissa kamera kulkee ennaltamäärättyjä latuja ja pelaaja on pitkälti sivustaseuraajan asemassa. Mutta kun pitäisi samalla liikkua Namcon uusimpaan asemalliin lisätyllä digitaaliohjauksella, muuttuu pelaaminen liian tarkaksi puuhasteluksi, särkevistä sormista puhumattakaan.
Capcomin valopyssyttelyt ovat maineikkaan surkeaa laatua. Yhteen pelitalon tunnetuimmista sarjoista pohjautuvan Resident Evil: Survivorin olisi voinut ohittaa epäonnekkaana vikatikkinä muuten niin laadukkaalta firmalta. Kun jatko on kuitenkin ollut Shabanin sanojen mukaan "alkeellista, kömpelöä ja aivan uskomattoman huonoa" jälkeä, ei Gun Survivor -pelejä voi panna muun kuin rahastuksen piikkiin. Kahden Resident Evil -väännöksen jälkeen on kohteeksi valittu ykkös-Pleikkarilla pariin otteeseen nähty Dino Crisis.
Dinokauhua
Ensimmäinen Dino Crisis oli herkkua Resident Evileihin puutuneelle mutta edelleen kauhunjanoiselle pelikansalle. Kakkososa oli ihan kelpo, mutta päätön tulittaminen ei ole niitä kestävimpiä peli-ideoita. Lännessä Dino Stalkeriksi nimettyä Capcomin uutukaista ei voi enää syyttää Dino Crisisin nimellä ratsastamisesta. Silti siinä on ikävän vähän sellaista sisältöä, joka muistuttaisi hetkistä alkuperäisten pelien parissa. Totta kai dinosaurukset sentään ovat tallella, mihinkäs ne maanpinnalta häviäisivät.
Tarinaa kerratessa on vaikea uskoa yhteyksiä tämän ja Dino Crisis -pelien välillä. Dinosaurukset on liitetty vähän väkinäisen oloisesti peliin. Ja vaikka matkan varrella paljastuu yhtä sun toista, ei Dino Stalker oikein vakuuta. Parhaimmillaan juonenkulku tarjoaa muutaman naurun hetken. Atlanttia kiertävä amerikkalaispilotti joutuu toisen maailmansodan melskeen keskellä tekemään pakkolaskun sumun peittämälle saarelle. Onneksi Mike Wiredin käteen tarttuu ase ja hän on valmis maankamaralla odottavaan seikkailuun.
Pistoolin piippu sopisi paremmin ohimolle
Ilman G-Con 2 -asetta Dino Stalkerista on turha kuvitella nauttivansa, vaikeaa se on pyssy kädessäkin. Ei peli itsessäänkään ole syy valopistoolin hankkimiseen. Se on rankalla kädellä yksinkertaistettu räiskintäseikkailu putkimaisine kenttineen. Muutamat tehtävät tuovat vaihtelua vauhdikkuudellaan, mutta pelaajan osa on vaikea. Jo liikkuminen pyssyn ristiohjaimella on hankalaa, mutta yhdessä tähtäyksen kanssa pelattavuus kärsii pahasti. Perusohjaimella sihtaaminen on huvittavaa, etenkin kun peli ottaa välillä ohjat käsiinsä esimerkiksi kääntämällä hahmon katsetta kohti taivaalla liihottavia lentoliskoja.
Grafiikan osalta anti on niukkaa. Pelin luulisi kaikkine sahalaitoineen ja huonolaatuisine välifilmeineen pyörivän PlayStation ykkösen tehoilla. Piirtoetäisyys on heikko ja maisemat toistavat itseään. Dino Stalkerissa ei ole paljon hyvää kerrottavaksi, mutta uusi rajoitetusta pelivalikoimasta kärsivää valopistoolia tukeva julkaisu ansaitsee aina huomionsa. Joskus vain siksi, että pelaajat osaisivat varoa rahojensa sijoittamista tällaiseen roskaan. Edes monen valopyssypelin pelastajaksi koitunutta kaksinpeliä ei ole saatu mahtumaan Dino Stalkeriin. Capcom on tehnyt lukemattomia loistavia pelejä, mutta sen valopistoolitekeleiden on aina voinut luottaa olevan täyttä kuraa.
