Ruotsalainen Starbreeze Studios teki ilman ennakkovaroitusta The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Baylla harvinaisen tempun: erinomaisen lisenssipelin. Kun studio julkisti kehittävänsä The Darkness –sarjakuvaan perustuvaa toimintapeliä, oli käynnistynyt hypemylly aivan toista luokkaa kuin edellisen projektin ympärillä. Kukaan ei halunnut yllättyä tällä kertaa. Samaa tuumasi ilmeisesti Starbreeze, sillä The Darkness ei yllätä.
Isänsä poika
Tarinan päähenkilö on mafiaperheen palkkamurhaaja Jackie Estacado, joka viettää pelin alussa 21-vuotissyntymäpäiväänsä. Juoni lähtee ryminällä käyntiin, kun Jackien ja kavereiden epäonnistuminen suututtaa New Yorkin mafiapomon. Paulie-setä ei kuteinkaan osannut arvata, että miehen selästä kasvaisi synttäreiden kunniaksi lonkerot. Jackie oppii pelin edetessä myös muun muassa kutsumaan avukseen Gremlins-leffoista kaapattuja pirulaisia ja luomaan mustia aukkoja tyhjästä. Voimia hyödyntääkseen hänen on pysyteltävä pimeässä, sillä uudet kyvyt ovat Jackiessa asustavan pimeän voiman aikaansaannoksia.
Päähahmon taikatemput tuovat perusräiskintään mukavaa vaihtelua, mutta Butcher Bayn perintö paistaa The Darknessista läpi kuin Riddickin silmät pimeässä. Kaljupäisen antisankarin tavoin Jackie liikkuu hitaasti ja rauhallisesti. Immersion säilyttämiseksi tähtäimen virkaa toimittavat pienet punaiset pisteet, eikä ruudulla näy minkäänlaisia energiamittareita. Kontrollit ovat kömpelöhköt, joten vihollisten kurittaminen vaatii totuttelua. Hankalaa sihtausta kompensoi säädettävä tähtäyksenavustus, joka tosin paikoin vaikeuttaa taisteluita enemmän kuin helpottaa.
Toimintaa värittämään on lisätty joitakin hienoja yksityiskohtia. Jackien seisoessa seinän vieressä hän nostaa aseensa pystyyn. Kulman takaa kurkistaessa puolestaan pistoolit ojentuvat yksitellen esiin. Myös Jackien liipaisinsormet seuraavat pelaajan vastaavia. Yleensä palkkamurhaaja suorittaa kostoansa kahden pistoolin voimin, eikä asearsenaali tarjoile yllätyksiä. Lähitaistelussa viholliset voi murskata karuilla erikoisliikkeillä. Painotus on kuitenkin selvästi Riddickin seikkailuja enemmän räiskinnässä, eikä kummoisia hiiviskely- tai nyrkkeilytaitoja tarvita. Tämä ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä tulitaisteluissa on melkoisesti sitä niin sanottua munaa.
Päivättömien päivien maa
The Darknessin puhdikas toiminta ei kuitenkaan ole ainut majakka pimeydessä. Mafiahenkinen juoni imaisee alkumetreillä mukaansa erinomaisen tunnelman ansiosta. Tarinaa seurataan lähes kokonaan ilmaan erillisiä välinäytöksiä. Suurin osa juonesta paljastuu hahmojen välisissä keskusteluissa, joiden erinomaista ääninäyttelyä ja värikästä dialogia seuraa mielenkiinnolla. Hahmoihin jopa kiintyy hieman. Mielenkiintoisena ideana latausruudut on korvattu Jackien tähdittämillä animaatioilla. Niin kauan kuin pelaaja etenee päätapahtumien mukana, pysyvät välipätkät kiinnostavina, mutta sivutehtäviä suoritettaessa ne käyvät turhiksi.
Myös audiovisuaalinen toteutus tukee tunnelmaa erinomaisesti. Pelimoottorin takia graafinen tyyli muistuttaa sekin Riddickistä. Suurin osa ajasta vietetään synkkyydessä, joten valaistustehosteet nousevat päällimmäisenä esille. Yksityiskohtaiset ympäristöt tosin kestäisivät varmasti kirkkaamman päivänvalonkin. Ainoa mainitsemisen arvoinen tekninen ongelma on toisinaan takerteleva ruudunpäivitys. Gustaf Grefbergin johdolla suunniteltu äänimaailma sen sijaan ei petä missään vaiheessa. Musiikkiraita on näyttelyn tavoin suorastaan loistava. Pelaajan virittää toimintakohtauksissa oikeaan tunnelmaan metallipainotteinen mättö, kun taas suvantohetkien aikana rauhoitutaan jopa hieman kaihoisan musiikin avulla.
Valitettavasti pelin alkuhetkien hegemonia ei kanna loppuun saakka, sillä Jackie ottaa kostoretkellään pari turhauttavaa harha-askelta. Alun onnistunut rytmitys hajoaa pikku hiljaa käsiin. Hyvin rakennettua tarinaa seuraa loppuun asti mielellään, mutta loppua kohti ongelmat syövät nautintoa entistä raskaammin. Pelaaja yritetään huijata tuntemaan olonsa vapaaksi tarjoamalla erilaisia sivutehtäviä ja näennäisen vapaa ympäristö, mutta seikkailusta jää suuhun lopulta lievä putkijuoksun maku. Samoin pääasiallisena tapahtumapaikkana toimiva pala New Yorkia käy hieman liian tutuksi.
Virheistään huolimatta kymmenisen tuntia kestävä vuoristorata on hieno kokemus, mutta uutta läpipeluukertaa tai jatko-osaa ei tee välittömästi mieli. Moninpelistä ei ole yksinpelin jatkeeksi, sillä sen pari hyvää ideaa katoavat laaduttoman teknisen toteutuksen varjoon.
