Nuoren Billy Candlen kotiinpaluu saa dramaattisen käänteen, kun tämä löytää äitinsä ja isäpuolensa murhattuna kotitilaltaan. Samalla paikalle ehättää Billyn eno ja kylän pastori Ray, joka leimaa nuorukaisen murhaajaksi sen suuremmin kyselemättä. Siitä alkaa takaa-ajo läpi villin lännen vuoristojen, minkä aikana lukuisat käänteet lopulta ohjaavat katseet kohti Juarezin legendaarista aarretta.
Jahtia seurataan kahden hahmon näkökulmasta. Peli heittelee pelaajaa Billyn ja Rayn välillä tehtäväkohtaisesti. Osa tehtävistä risteilee ovelasti täydentäen kokonaiskuvaa, mutta paikoin pelaaja joutuu kahlaamaan liki saman tehtävän kahteen kertaan. Niissä tapauksissa ainoa lohtu on hahmojen erilaiset pelityylit, sillä Billy salamurhaa äänettä jousellaan, kun puolestaan Ray luottaa nopeuteensa pistoolien kanssa. Rayn taskusta löytyy myös eräs paketin hilpeimmistä yksityiskohdista; hahmo nimittäin voi lukea Raamattua kesken tulitaistelun hämmentääkseen vihollisia.
Toiminta on menevää paukuttelua, jonka tähtenä näyttelevät hyvät aseet. Tekijät ovat mallintaneet peliin useita villin lännen aikaisia pyssyjä eri pistoolimalleista kivääreihin ja antaneet niille paljon puhuvat äänet. Aseet myös kuluvat käytössä, joten kaatuneilta joutuu silloin tällöin etsimään parempikuntoisia mutkia omaan talteen. Pahimmillaan kulunut ase voi jopa hajota käsiin.
Vaikka päähahmot voivat ottaa mukaansa minkä tahansa löytämänsä pyssyn, parhaimmillaan he ovat juuri bravuuriaseidensa käsittelyssä. Billyn jousta tai Rayn pistooleja käyttäessään pelaaja pääsee hyödyntämään ajan hidastusta, mikä antaa tuntuvan etulyöntiaseman vihollisiin nähden. Hidastuksen avulla Billy ehtii kaataa leirinuotion ympärille kokoontuneet maantieroistot huomaamattomasti ja Ray puhdistaa junavaunun yllättyneiden vihollisten vasta kaivaessa pistoolia vyöltään.
Ajan manipulointia hyödynnetään myös tehtävät tyypillisesti päättävissä kaksinkamppailuissa, joissa pelaajan tulee kellon lyömällä vetää ase taskustaan ja yrittää saada heiluva tähtäin kuriin ennen omaa turmiotaan. Kaksintaistelut ovat selvästi pelin vaikeimpia yksittäisiä kohtauksia, koska niissä viholliset eivät jää hämmästyneinä katselemaan pelaajan nopeutta. Onneksi kuitenkin fiksut välitallennuspisteet takaavat, ettei epäonnistuminen pakota hieromaan samoja kohtia tuskastumiseen asti.
Billyn osuuksissa toiminnan oheen on istutettu hiippailua ja tasoloikkaa, jotka toimivat vaihtelevasti. Kumpikaan ei ole varsinaisesti tehty ensimmäisen persoonan kuvakulmasta pelattavaksi, mutta kieltämättä puskassa piilottelussa on silti oma tunnelmansa, kun pääsee vilkuilemaan ympäristöä kirjaimellisesti lehtien takaa. Paljastuminen kuitenkin palauttaa pelin koko hiiviskelyosuuden alkuun, joten oikea reitti löytyy monesti vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Pakenemiseen ei anneta tilaisuutta.
Persoonaton ja suoraviivainen
Oman veronsa viihdearvosta syö myös suoraviivainen kenttäsuunnittelu. Monesti ulkoilmamaisemat ovat kapeita putkia kalliorinteiden välissä, joten vaihtoehtoisia etenemisreittejä on turha etsiä. Loppua kohden ympäristöt laajenevat hieman ja mukaan tulee vauhdikkaita ratsastusosuuksia, mutta länkkäripelit kaipaisivat vielä enemmän. Kun peli kerran antaa tehtävän, jossa on pienen pieni häivähdys Oblivionin vapautta, pelaaja tietää mihin suuntaan lajityypin tulisi kulkea.
Kuvasuunnittelu ei ole erityisen mielikuvituksellista, vaan kokonaisuudessa näkyy paljon tietokonemaisia piirteitä. Se ei liene yllätys; onhan kyseessä käännös viime vuoden PC-versiosta. Tekstuurien yksityiskohtaisuus on kiitettävällä tasolla ja kaunis valaistus luo muutamiin tilanteisiin elokuvamaisen tunnelman, mutta vastapainoksi joka paikka kiiltää liikaa eikä piirtoetäisyys riitä saumattoman näkymän rakentamiseen. Myös ruudunpäivitys heittelee täysin sulavan ja ikävästi takkuilevan välillä.
Yksinpelikampanja tarjoaa pelattavaksi vajaat kymmenen tuntia klassisten länkkärielokuvien inspiroimaa toimintaa. Tarina edustaa kliseistä spagetti-westerniä, jossa riittää käänteitä aina viime hetkille asti. Mielenkiintoisesti päähahmojen taustoja valotetaan juonen edetessä, mikä lisää henkilöiden uskottavuutta ja auttaa pelaajaa ymmärtämään heidän motiivejaan. Kerrontaa tukee kelvollinen – joskin monesti vaimea – ääninäyttely ja aihepiiriin istuva musiikki.
Kun kampanja on pelattu puhki, tekemistä riittää vielä useissa lisätehtävissä ja pelin aikana avatuissa kaksintaisteluissa. Lisätehtävät ovat juonesta irrallisia raapaisuja, joihin tekijät ovat kehittäneet uudenlaisia haasteita. Muun toiminnan ohessa pelaaja saattaa esimerkiksi joutua pelastamaan palavaan taloon vangitut henkilöt vesiämpäri kourassa. Xbox Livessä toimiva moninpeli puolestaan on tuiki tuttua perusräiskintää. Moninpelin hyvänä puolena ovat eri hahmoluokat, joilla on käytössään toisistaan poikkeava varustus, mutta tekniset ongelmat pilaavat mittelöt.
Jos Call of Juarezin hidastustekniikat, kaksintaistelut ja useat päähahmot kuulostavat tutulta Red Dead Revolveria pelanneille, siihen on hyvä syy. Pelit nimittäin jakavat niin monia piirteitä, että Techlandin tuotosta voisi pitää lähes Rockstarin länkkärieepoksen hengellisenä jatko-osana. Persoonattomuus koituukin lopulta tuotteen kohtaloksi nykypäivän tiukassa toimintapelivalikoimassa.
