Kädellisten mäenlasku
Segan kahden osan mittainen Super Monkey Ball -sarja lukeutuu ehdottomasti Nintendon isomman kääpiökonsolin pelivalikoiman kärkikastiin. Amusement Visionin ideoima ja kovalla työllä synnyttämä peruskonsepti on jo sinällään varsin kutkuttava - kuplien sisään vangitut apinat kieriskelevät toinen toistaan kiperimmissä pelimaailmoissa ainoana tavoitteenaan selvitä hengissä maalinlinjalle saakka. Haasteellisuuskerrointa nostattavat minuutin mittainen aikaraja ja tasojen varrelle ripotellut lisäpistebanaanit, jotka kiusoittelevalla sijoittelullaan houkuttelevat ottamaan tarpeettomia riskejä. Mitä pidemmälle satakunnan kentän kavalkadi etenee, sen vaikeammiksi eteenpäin pääseminen muotoutuu. Pelaajan aivonystyröitä koetellaan välillä jopa kevyillä puzzleilla. Viattoman näköistä nappia painamalla kapea silta seuraavalle aukealle voi hyvinkin avautua.
Mestarillisen pelimekaniikan lisäksi apinapalloilun tavaramerkkejä ovat aina olleet millintarkka ohjattavuus ja loistava moninpeli. Siksi amerikkalainen julkaisijäjätti THQ otti isot saappaat täytettäväkseen päättäessään siirtää loistavan konseptin taskukonsolimuotoon. Vaikeaan hommaan ei suinkaan saatu Japanin osaston ykkösnimiä, vaan tiukka aikataulu tyrkättiin rapakon takana hommia hoitelevan Realism-firman harteille. Improvisaatiolle ei ollut tilaa, vaan projektilta odotettiin vähintäänkin kiitettävää lopputulosta.
Paperilla suurimmaksi haasteeksi nousi ohjattavuuden optimointi. GameCube-versio hyödynsi Kuution tarkan analogisen ohjaimen avulla tapahtuvaa millintarkkaa navigointia. Tällä kertaa käytössä oli vain heiveröinen nuolilaatta, jota painamalla pallo kiitäisi eteenpäin aina samalla voimakkuudella. Tämän tajuttuaan tekijät joutuivat palaamaan takaisin suunnittelupöydän ääreen. Aivoriihi oli kuitenkin menestyksekäs ja lopputuloksena A-napin kevyt painallus aiheuttaa nyt ympäristön voimakkaan kallistumisen, kun taas B-näppäin edesauttaa pienten korjausliikkeiden tekemistä. Rauhallisella etenemisellä pallo pysyy yhä kielekkeen reunalla, mutta rauhattomalla sohimisella apinamies löytää helposti itsensä läheisen rotkon pohjalta. Painovoima on yhä pelaajan pahin vihollinen ja sitä vastaan taistellessa maltti on usein valttia. Tämän huomioiden uusi systeemi iskostuu varmasti myös vanhojen veteraanienkin selkäytimiin. Muutaman kokeilukerran jälkeen apinat rymistelevät maastojen halki entiseen malliin.
Kevyemmät pirskeet
Isoveljeensä nähden junioriversio on sisällöllisesti suppeampi. Kolmeen eri vaikeusastekategoriaan jaettuja kenttiä on mukana kaikkiaan 60 kappaletta. Helpoimpien tasokokonaisuuksien parissa aika rientää rattoisasti, mutta mutkien kasvaessa ristiohjainta pitää jo puristaa ihan tosissaan. Haastetta mukana on esikuvienkin edestä ja ahkeralla tahkoamisella avautuu tuttuun tyyliin lähinnä moninpeliin suunnattuja bonusosuuksia. Näihin kuuluvat pelkistetymmät versiot niin keilauksesta kuin golffauksestakin. Riisutummat näkemykset ovat varsin tylsiä, mutta mukavana lisänä ne mahdollistavat vuoropohjaisen kaksinpelin yhden ainoan GBA:n välityksellä.
Linkkikaapelin omistajiakaan ei jätetä täysin kuutamolle. Kalliin lisäjohdon ostajat pääsevät nimittäin mäiskimään toistensa alter-egoina hääriviä apinoita Monkey Fight -moodin hektisessä tuoksinassa. Tauoton turparalli on minipelien hulppeinta antia huolimatta perusteita kevyesti nakertavasta ylitehokkaasta nyrkistä, joka lennättää kilpakumppanit taivaan tuulin pahimmassa tapauksessa jo muutaman pelisekunnin jälkeen. Näin otteluista tulee epätasaisia koitoksia ja kongin kumahtaessa telotut kilpakumppanit ovat harvoin valmiita jatkamaan uuden löylytyksen merkeissä. Veri vetääkin helposti mielenkiintoisen Monkey Duelin pariin. Tässä kaksi kaveria voivat kisailla jo avatuissa yksinpelitasoissa ja yrittää ehtiä ensin maalilinjan yli - paremman ajan saanut korjaa potin ja pääsee tuulettelemaan salamavalojen ja banaaniterttujen loisteessa.
Tätä katselisi lisääkin
Pelin tapahtumia tukeva grafiikka vakuuttaa onnistuneella otteellaan. Taustat ovat menettäneet kotikonsoliversioista tuttuja yksityiskohtia ja hahmot näyttävät entistä karummilta, mutta muuten tekninen osa-alue edustaa melkoista visuaalista taituruutta. Ulkoasun kanssa velhoilu on valitettavasti johtanut myös muutamiin ikäviin ongelmiin. Näitä lapsuksia edustaa paikoitellen pahasti lestistään poikkeava kameramies, jonka sekoiluja ihmetellessä kuluu helposti elämä jos toinenkin. Hermoromahdus on lähellä, kun maireasti hymyilevä apina joutuu soittelemaan pilviharppua pelkästään laiskan koodaustyön takia. Onneksi kuvakulmien kanssa pelleily ei ole jokapäiväinen murhe, mutta parempaa olisi ollut lupa odottaa. Sama pätee myös pintapuoleiseen taustamusiikkiin, joka ei oikein missään vaiheessa tunnu löytävän itselleen sopivaa roolia.
Muutamaa sekaannusta lukuun ottamatta Super Monkey Ball Jr. selviytyy suurennuslasitarkastuksesta lähes puhtain paperein. Kovinkaan monisäikeinen apinapalloilun GBA-inkarnaatio ei ole, mutta innovatiivinen kontrollisysteemi pelastaa THQ:n näkemyksen alelaarien kiroukselta. Kaverin kanssa koettuna apinapalloilu on yhä omiaan, mutta huippupisteiden jahtaus maistuu myös yksinäisten iltojen ajanvietteenä. Segan luomus on kieltämättä parhaimmillaan ei-kannettavassa muodossa, mutta tälläisenäänkin Monkey Ball -juniori on yksi alkuvuoden merkittävimpiä käsikonsolijulkaisuja. Ei huono meriitti jo ennalta tuomitulta tekeleeltä.
