Happy Feet

On vain kaksi tapaa rahastaa lisenssillä

Lisenssipelien sankkaan kirjoon on viime aikoina nähty ilmestyvän sellaisia – jos nyt ei huipputuotoksia, niin ainakin ihan kivoja –  tekeleitä kuin 24: The Game, King Kong, Godfather ja Cars. Siksi onkin mukavaa, että aina välillä joku urhea päästää markkinoille läjän, jonka ansiosta muistamme jälleen, miksi lisenssipelejä vihataan. Midwayn julkaisema Happy Feet on malliesimerkki halvalla kokoon heitetystä tusinapelistä, jolle tavoitellaan huimia myyntilukuja koko perheen elokuvan nimen voimalla.

Happy Feet kertoo keisaripingviinien elämästä etelänavalla. Tarinan päähenkilö Mumble on hiukan erilainen pingviini, jonka isäukko oli pudottanut pienenä. Ehkä juuri tämän seurauksena Mumblelta puuttuu se pingviinin elämän tärkein juttu: sydänlaulu. Keisaripingviinien elämän keskipisteessä on laulaminen, ja jokaisella pingviinillä sydänlaulu kumpuaa sielun syövereistä. Vaan ei Mumblella.

Epäonnisen sankarimme piuhat ovat sen verran ristissä, että syke purkautuukin sydäntanssina. Rytmikkäästi jäätikön pintaa paukuttavat jalat herättävät alkuun kummastusta ja sitten paheksuntaa, mutta lopulta Mumble löytää paikkansa yhteisön jäsenenä. Tätä ennen tutustutaan mitä hupaisimpiin ja pelottavimpiin lumikenttien asukkeihin, käydään kaukana kotoa ja ratkaistaan kalojen katoamisen arvoitus.

Eriskummallinen ekosysteemi

Näin elokuvassa. Pelissä vedetään mutkat suoriksi: välivideoiden avulla kerrotaan elokuvan ydinkohdat, sitten tanssitaan, sukelletaan tai lasketaan jäistä mäkeä mahallaan. Toimintaosuuksia yritetään perustella jollain hatusta revityllä yhteydellä tarinaan, kuten "merinorsu haluaa mustekaloja, jotta kertoo mistä löytyy alieneita". Tietysti etelänapalaiset mustekalat kasvavat jääpalan sisällä vuorten rinteillä, joten ei muuta kuin mahaliukuun ja mustekaloja keräämään.

Parhaimmillaan välivideoilla ja niitä seuraavilla tehtävillä on selkeä yhteys, mutta valitettavan usein videossa seistään jäälautalla ja seuraavaksi sukelletaan hurjaa kyytiä pakoon miekkavalasta. Sitten katsellaan seuraavaa välivideota, saadaan pisteet suorituksesta ja siirrytään taas katsomaan välivideota. Rakenne on siis klassinen, ja klassisella tarkoitan tässä tylsää.

Tanssii kapulan kanssa

Koska Mumblen tarina perustuu hänen tanssitaidolleen, voisi kuvitella steppaamisen olevan keskeisessä asemassa myös pelissä. Tosiasiassa tanssiosuuksien toteutuksessa haisee halpuus enemmän kuin koko muussa pelissä yhteensä: joraavaa Mumblea ohjataan heiluttamalla kapulaa musiikin tahdissa ruudulla näkyvien nuolien mukaan joko ylös, alas tai sivulle. Jotta parinkymmenen ranteenliikkeen seurauksena pelaaja ei vallan uupuisi, urakkaa tauotetaan lyhyillä videopätkillä, joissa päähenkilöt vaihtavat pari sanaa ennen teputtamisen jatkamista.

Tanssiminen on siis järjettömän yksinkertaista. Ainoa haaste tulee siitä, että Wiimoten liikesensori ei välttämättä aina rekisteröi pystysuuntaista heilautusta. Väärään suuntaan huitaisun pystyy aina kompensoimaan nopealla huitaisulla oikeaan suuntaan, joten tanssiosuudet saisi varmaan selvitettyä ripustamalla ohjaimen kattotuulettimeen pyörimään. Jotain helppoudesta kertoo se, että koko pelin aikana menetin yhden nuolen epähuomiossa väärään suuntaan huitaisun seurauksena.

Tanssikohtauksien seuraaminen sivustakaan ei ole kovin hauskaa, koska valmiiksi mallinnetut koreografiat eivät muutu mihinkään virheviuhautusten seurauksena. Ainoa palaute epäonnistuneesta liikkeestä on sekunnin kymmenyksen ajan ruudun ylälaidassa näkyvä punaiseksi muuttunut nuoli.

Syvyyssukellusta ja mahalaskua

Vaikka tanssiosuudet ovatkin Happy Feetin ala-arvoisinta antia, kovin paljon tätä parempaa ei tarjoa sukeltelu. Joskus sukellustehtävissä täytyy kerätä katkarapuja tai muita mereneläviä, joskus taas sukeltaa mahdollisimman nopeasti maaliin. Parissa karmaisevan kamalassa osiossa sukelletaan pakoon hyljettä tai valasta. Sukeltaessa lisää vauhtia voi saada tähtäämällä pinnanalaiseen pyörteeseen, joka sinkoaa pingviinipoitsua muutaman metrin turbovauhdilla eteenpäin.

Sukellustehtävissä ongelman muodostaa kummallisesti kiemurteleva kamera, joka seuraa omaa yllätyksellistä rataansa. Kerättävien pelimerkkien ja turbopyörteiden sijainti on tarpeeksi vaikeaa hahmottaa muutenkin, mutta kun kamera tekee metriä ennen osumaa yllättävän syöksyn, on turha toivoa, että ohjainliikkeillä ehtisi jotenkin reagoida.

Ainoa jokseenkin hauska tekeminen Happy Feetissä on mäkilasku, jossa vauhtia piisaa. Liukkailla rinteillä enemmän vauhtia saa tähtäämällä jäisimmille osuuksille, hiekalla liuku hidastuu ja kivikasaan törmääminen se vasta hidasta onkin. Lasketellessa voi joutua poimimaan mustekaloja, lemmenkiviä tai sydänlaulun nuotteja, mutta aika paljon voi keskittyä vain vauhdin hurmaan. Kuten sukellusta, myös mahalaskuja ohjataan kallistelemalla Wiimotea, kapulan nopea nykäisy ylöspäin saa pingumme hyppäämään.

Köyhä peli köyhässä paketissa

Usein epäonnistuneen lisenssipelin tunnistaa siitä, että alkuperäisen teoksen nimekkäimpiä esiintyjiä ei saada mukaan pelintekoon. Happy Feetin kohdalla on käynyt juuri näin. Kaikki kunnia Elijah Woodille, mutta Nicole Kidmanin, Robin Williamsin, Hugh Jackmanin ja ennen kaikkea Hugo Weavingin puute kuuluu kovaa ja kauas. Kaikki V for Vendettan nähneet tietävät, mihin Weaving pystyy pelkällä äänellään, ja kuin lisäloukkauksena hienolle artikuloijalle pelin Noah the Elder kuulostaa skottilaiselta merirosvolta. Halpa robinwilliams-kopio puolestaan tekee parhaansa imitoidessaan armoitettua ADHD-koomikkoa, mutta kyllä aidon asian puuttumisen tunnistaa.

Huimaavan lähes kolmen tunnin pelielämyksen tarjoavan tarinan lisäksi Happy Feetistä löytyy myös "perhemoodi", joka selkokielellä tarkoittaa kaksinpeliä. Kahden wiimoten omistaja voi pelata vastakkain tanssi- ja sukelluspeliä ja yhteistyössä mahalaskuja. Valitettavasti juuri sitä mielenkiintoisinta, eli laskettelua, ei voi pelata kaverin kanssa vastakkain, joten kaksinpelien vähäinenkin kiinnostavuus kutistuu vielä hiukan.

Tarinan aikana voi täydellisillä suorituksilla kerätä kultamitaleja, joilla puolestaan avataan extroja. Nämä extrat eivät ole mitään muuta kuin pelin aikana jo kertaalleen selvitettyjä tanssiosuuksia, joita pääsisi muutenkin uusimaan tarinatilassa. Ratkaisu on kummallinen, eikä sitä voi selittää oikein muulla kuin sillä, että juuri tämän yhden valikkovaihtoehdon puuttuminen olisi vienyt viimeisetkin perusteet pelin täysihintaisuudelta. Alelaaristakin tämän mukaan kaappaaminen haiskahtaa itsekidutukselta.

Lue myös elokuva-arvostelu.