Wii Music

Pelisuunnittelija Shigeru Miyamoton alkuperäinen Wii-visio on nyt valmis, kun uunituore Wii Music muodostaa kokemuksen neljännen kulmakiven Sportsin, Playn ja Fitin ohelle. Ajatustasolla Music on kaikkein lähimpänä Fitiä, jonka tavoin se yrittää vaivihkaa valistaa viihdyttämisen ohella. Wii Fit tarjosi ensiaskeleen kohti terveellisempää elämäntapaa, Wii Music taas haluaa vetää passiivisen kuuntelijan mukaan musiikin maailmaan ja lopulta näyttää, mistä musiikissa onkaan kyse.

Ilmakitarasankaroinnin uusi ulottuvuus?

Peli esittelee aivan aluksi neljä tapaa saada virtuaalisoittimet ääntelemään: Heiluttelemalla ohjaimia ylös ja alas soitetaan lyömäsoittimia ja pianoa, puhallinsoittimille riittää pelkkä 1- ja 2-nappien painelu. Kitaran ja basson kieliä näppäillään kapulalla, jolla myös vingutetaan viulua B-napin avustuksella. Lyhyen perehdytysosion jälkeen päästään itse asiaan eli pelaamaan musiikkiaiheisia minipelejä, soittelemaan ja tallentelemaan herkkiä tulkintoja pelin kappaleista.

Jo Nintendon aivojumppapeleistä tuttuun tapaan sisältöä pihdataan viimeiseen asti. Aluksi jamittelumoodissa on soitettavana vain viisi kappaletta, ja lisää saa avattua pelaamalla minipelejä sekä suorittamalla pelin saloja valottavia oppitunteja. Pääsy oppitunneille aukeaa kuitenkin vasta, kun tarpeeksi monesta kappaleesta on tallennettu jamittelumoodissa oma musiikkivideo. Ensin on siis pakko räpiköidä arvailujen varassa tietämättä pelin hienouksia, eikä lisätietoa saa edes pyytämällä.

Oppitunneilla neuvotaan soittamisen lisäksi kappaleen tyylin muokkaaminen lisävalintojen avulla. Näin valitusta kappaleesta voidaan taikoa vaikkapa reipas marssi tai rento reggaesetti. Jokaisesta tyylilajista on omat oppituntinsa, joten aivan sokkona ei tarvitse lähteä niitäkään kokeilemaan.

Kappalevalikoima on täydentynyt melkoisesti oppituntien päätyttyä. Viimeistään silloin myös karu totuus paljastuu. Pelin yli 50 kappaleen musiikkikirjasto on sanalla sanoen kamala. Tarkoitus olisi fiilistellä muutaman pelibiisin lisäksi sellaisten superhittien parissa, kuten Paljon onnea vaan, Wagnerin Häämarssi sekä Jaakko kulta. Onpa mukana myös pari joululaulua. Klassistakaan ei ole unohdettu – ehkäpä osittain siksi, etteivät 1800-luvulla kuopatut muusikot ole kaikkein ensimmäisinä penäämässä lisenssimaksuja melodioidensa käytöstä.

Tunnettujen kappaleiden valinta on tärkeää, mutta ennemmin olisi kannattanut keskittyä musiikkiin, jota joku ehkä haluaisi oikeasti soittaa. Jos listalta sattuu kuitenkin löytymään mieluinen veisu, sitä päästään virittelemään uuteen uskoon yksin tai enintään neljän hengen porukalla. Kappaleet on eroteltu osioihin muun muassa basson, lyömäsoitinten sekä tietysti itse melodian osalta. Kokonaisuus rakennetaan pala kerrallaan, eli jokainen osio soitetaan erikseen. Vielä soittamattomia osioita paikkaa muppettimaisten hahmojen orkesteri, joka voidaan korvata vähitellen omilla suorituksilla.

Häämarssi soimaan, nupit kaakkoon ja rokkaamaan

Porukalla soittaminen melkeinpä määrittelee kakofonian uudelleen. Vaikka kappaleen voisikin tunnistaa kertosäkeestä, harvapa muistaa suoraan, miten se alkaa tai loppuu. Kylmiltään soittaminen luokin aluksi ai meniks se näin -tilanteita, ja porukan täytyy toimia todella hyvin yhteen, jotta livenä soittaminen saadaan kuulostamaan hyvältä. Jokaiselle pelaajalle saa sentään soitannan tueksi näkyviin kuvaajan, joka näyttää perinteisten rytmipelien tapaan, kuinka oma osuus pitää soittaa. Tämä saa pelin kuitenkin tuntumaan vain tylsältä yhden napin rytmipeliltä, varsinkin jos kappale on niin vieras, että on pakko soittaa pelkän kuvaajan varassa.

Metelin välikappaleita on tarjolla yli 60 erilaista, ja oikein piti silmiä hieraista, kun kitaroiden, bassojen ja muiden seasta eteen pamahti joujouta viljelevä räppäri. Sitten cheerleader, kung fu -mestari sekä haukkuva ja räksyttävä koirapuku. Ei musiikin tosiaankaan tarvitse olla vakavaa, joten hienoa, jos joku saa näistä irti muuta kuin myötähäpeää. Soitinvalikoima on kyllä laaja, mutta sen suurin ongelma on siinä, miltä soittimet kuulostavat. Peli on toteutettu MIDI-tekniikalla, eli lyhyesti selitettynä kaikki kuulostaa sähköurkujen soitinvalinnalla leikkimisen tulokselta. Yleensä MIDIt hoitavat hommansa kohtuullisesti, mutta esimerkiksi sähkökitara kuulostaa vain väärältä. Kummeli-tietoiset tuskin voivat välttyä Kalevi Härvä -mielikuvilta.

Esitys voidaan tallentaa musiikkivideoksi, jolle tehtaillaan kansikuva ja annetaan itse arvosana. Itsearviointi on kieltämättä peleissä epätavallista, mutta se tavallaan kiteyttää Wii Musicin idean – jokainen soittaa tasonsa mukaan. Peli ei päätä, menikö suoritus nappiin, vai kuulostaako kappale aivan kamalalta. Siitä päättävät soittajat ja kuulijat. Tallennettuja musiikkivideoita voi kuunnella ja muutella jälkikäteen. Niitä voi myös lähetellä netin yli muille virtuaalimuusikoille, jotka voivat muutella videota ja lähettää sen takaisin. MIDI-biisit eivät kuitenkaan korvia hivele, ja olo on vähän kuin kännykän soittoääniä kuuntelisi.

Ponneton esitys

Jamittelun lisäksi Musicissa on kolme opettavaista musiikkipeliä, joiden parissa päästään ottamaan mittaa rytmitajusta ja sävelkorvasta. Open Orchestrassa kapula muuttuu tahtipuikoksi, jolla johdetaan Mii-orkesteria viiden kappaleen verran. Tavoitteena on soitattaa kappaleet oikealla tempolla ja sopivan rauhallisesti tai räväkästi. Hennot liikkeet saavat aikaan rauhallista musiikkia, voimakkaammat liikkeet taas tuovat soittajiin enemmän liikettä ja musiikkiin enemmän voimaa. Handbell Harmony on rytmipeli, jossa kummankin käden virtuaalikelloja kilistellään ruudulla näkyvien merkkien mukaan. Pitch Perfectissä laitetaan Mii-hahmoja järjestykseen halutulla tavalla, esimerkiksi matalinta nuottia soittavasta korkeimpaan. Se onkin minipeleistä paras monella tapaa: se on hauskin, haastavin ja musiikin teorian kannalta opettavaisin. Juuri sen kaltaisia minipelejä peli olisi kipeästi kaivannut lisää.

Myös Wii Fitin tasapainolaudalle on löytynyt käyttöä virtuaalirumpujen pedaaleina. Vapaasti soitettavia rumpuja ei itse asiassa ole edes mahdollista käyttää ilman tasapainolautaa. Rumpujen lyöminen tapahtuu luonnollisesti ohjainparia huitomalla, mutta rummun valinta tehdään ohjainten painikkeilla. Esimerkiksi kapulan heilautus A painettuna täräyttää symbaaliin, B:llä tähdätään virveliin ja ristiohjaimella valitaan haluttu tom-tom. Oletuksena nakutellaan hi-hatia. Rumpalin uraa voi aloitella suorittamalla perusteita käsitteleviä oppitunteja tai paukuttelemalla menemään vapaasti ilman ohjausta. Rumpalointi on kyllä mahdollista, mutta näppäinten painamisen takia kankeaa ja työlästä. Harmi, ettei ohjaintekniikan puolesta ole mahdollista vain lätkiä suunnan mukaan menemään niin, että peli tunnistaisi suoraan, mitä rumpua ollaan lyömässä.

Wii Music ei ole huono peli. Sen idea on suorastaan loistava, mutta valitettavasti lopputulos tarjoilee sulosävelten sijasta soraääniä. Pelin tarjoama musiikin teoria on tuttua jo kouluvuosien pakollisilta musiikintunneilta – lukuun ottamatta rumpuoppitunteja, jotka ovat nimenomaan haastavuutensa vuoksi tervetullut lisä peliin. Kaikkein perimmäisin ongelma on kuitenkin kappalevalikoima, sillä se ei vain innosta soittamaan. Motivaatiota ei lisää sekään, että MIDI-äänet saavat kaiken kuulostamaan lattealta. On ehdottomasti hatunnoston arvoinen asia, että näin rytmipelien kultakaudella joku edes yrittää ottaa harppauksen pois guitarheromaisesta suorittamisesta kohti luomista. Ikävä todeta, mutta ennemmin sitten suoritan, jos tämä on sen vaihtoehto.