Dante's Inferno

Dante Alighierin (1261 - 1321) vertauskuvallinen runoteos Jumalainen näytelmä on yksi maailmankirjallisuuden merkittävimpiä kirjallisia tuotoksia. Dead Spacen kehittäneen Visceral Studiosin ilmoitus runoelman ensimmäisen osan, Helvetin, kääntämisestä videopelimuotoon sai ristiriitaisen vastaanoton: miten yleisiä käsityksiä kristinuskon sisällöstä muokannut allegorinen eepos voisi toimia interaktiivisena viihteenä?

Ken tästä käy...

Dante's Infernon tärkeimmät vaikutteet hyppäävät silmille heti ensimmäisistä pelisekunneista alkaen: Akkon kaupungin muureilla suoritettavan opetusjakson aikana käy selväksi, että ideoita on huoletta imetty God of Warista. Perusiskut, voimakkaat iskut, viholliseen tarraaminen ja väistely ovat hiilipaperikopioita David Jaffen suunnitteludokumenteista. Terveyttä ja taikavoimia kuvaavat palkit ovat tutulla paikalla, ovet ja aarrearkut avataan Kratoksen opein ja pomotaisteluissa käytettävät reaktiominipelitkin ovat ehtaa sodan jumalaa.

Jos plagioinnin kohteena olisi jokin vähänkin heikompi esitys, voisi näin sumeilematon kopiointi aiheuttaa närkästystä, mutta God of War on lajityyppinsä virheettömimpiä edustajia. Hyvien oppien ammentamatta jättäminen olisi varmasti ollut suurempi synti kuin ideavarkaus, sillä pelattavuuden ja hauskuuden pitäisi aina mennä omaperäisyyttä epätoivoisesti tavoittelevan kikkailun edelle. Niinpä Dante's Infernoa ei voi ainakaan syyttää kehnosta peruspelimekaniikasta.

Myös tarinan käsittelytapa tuntuu tutulta: käskijöidensä pettämä soturi tulee viimeisen kerran selkään puukotetuksi ja päättää lähteä hakemaan hyvitystä kärsimyksistään. Tosin koston sijaan nyt etsitään pelastusta, eivätkä vastaan asetu antiikin jumalat vaan historialliset ja myyttiset pahantekijät. Miljöö on eeppistäkin eeppisempi: kristinuskon Helvettiä arkkityyppisempää areenaa syntinsä kasvotusten kohtaavan Danten sovitusretkelle on mahdoton kuvitella.

Väkivalta ja ne muut synnit

Kun videopelin pohjana on ehdoton maailmankirjallisuuden klassikko, on tietysti mielenkiintoista selvittää, miten siirto kansien välistä konsoleille näkyy lopputuloksessa. Alkuperäisteoksessa päähenkilö Dante seuraa opastaan ja esikuvaansa, runoilija Vergiliusta, halki Helvetin ja Kiirastulen. Matkalla tutustutaan syntiin ja sen palkkaan, ja alemmille tasoille laskeuduttaessa vastaan tulee toinen toistaan pahempia rikollisia. Matkan viimeisessä vaiheessa, Paratiisissa, Danten saattajaksi saapuu Beatrice, naiseuden täydellistymä.

Dante's Infernossa ristiretkillä orjallisesti esimiehiään ja pappejaan totellut Dante kohtaa maallisen vaelluksensa päätöksen. Kuoleman kanssa käytävän kamppailun seurauksena sankarimme saa haltuunsa viikatemiehen viikatteen. Yllättäen Paholainen ilmestyy Dantelle, seurassaan tämän rakastettu Beatrice, joka oli Danten syntien vuoksi menettänyt sielunsa valheiden isälle. Katumuksen täyttämän miehen ainoaksi vaihtoehdoksi jää seurata kaksikkoa syvälle Helvetin kuiluihin, jossa hänen on taisteltava rakastamansa naisen vapahduksen puolesta.

Taistelua pelistä ei puutukaan. Tusinademonien ohella viholliskaartiin kuuluvat muun muassa saksikätiset kastamattomat lapset, eritteillään Dantea vahingoittavat syöpöttelijät, aggressiivisesti päälle käyvät himottaret ja pyhille voimille immuunit kerettiläiset. Vaikka jokaisella synnillä on oma kehänsä, eivät vihollistyypit rajoitu vain omalle kehälleen, mikä nakertaa tarinan johdonmukaisuutta ja yhtä Jumalaisen näytelmän kantavaa ajatusta.

Kantavasta ajatuksesta on tietysti sikäli harhaanjohtavaa puhua, että pelin edetessä tarina alkaa yhä enemmän tuntua vain tekosyyltä toinen toistaan seuraaville areenamatseille, joissa erilaiset tuli- tai orjantappuraseinät estävät eteen- ja taaksepäin liikkumisen, kunnes vastaan hyökyvät vihollisaallot on siltä erää kukistettu. Asiaa ei auta se, että suurin osa taisteluista on normaalilla vaikeustasolla voitettavissa vain neliötä ja ympyrää satunnaisesti rämpyttämällä.

Kuka lohduttaisi Dantea

Vaikka Jumalaisesta näytelmästä on Dante's Infernoon napattu vain satunnaisia palasia sieltä täältä, on pelinkin tarinassa hetkensä. Dante kirjaimellisesti kantaa syntejä rinnassaan: hän on neulonut yläruumiinsa peitoksi ristinmuotoisen kangaskaistaleen, joka kuvaa hänen historiaansa. Kullakin kehällä liikuttaessa tarkennetaan kyseistä syntiä kuvaavaan kohtaan rievussa, ja sarjakuvagrafiikalla esitetyssä välinäytöksessä kerrotaan, miten tämä synti on esiintynyt Danten elämässä.

Armahduksen edellytyksenä on katumus ja anteeksianto, mutta enimmäkseen Dante vain pieksää elämässä kohtaamansa pahantekijät veriseksi mössöksi. Tarinan sykähdyttävimmät hetket ovat niitä, joissa Dante antaa ja saa anteeksi pahoja tekoja, etenkin pelin loppupuolella. Valitettavasti taistelut alkavat loppua kohti käydä itseään toistaviksi ja turruttaviksi.

Ärsyttävää Dante's Infernossa on myös kestovalituksen aiheeni, eli tarkistuspisteiden sijoittelu. Tässä peli-iloa onnistutaan syömään pikku asioilla, kuten pisteen sijoittamisella paikkaan juuri ennen ovea, jonka avaaminen vaatii ympyränapin hakkaamista. En yleensäkään ymmärrä, miten pelin hauskuutta muka lisää se, että triviaalin askareen suorittaminen edellyttää jonkin napin kiihkeää naputtelua. Dante's Infernossa tätä riemua tuntuu riittävän keskimääräistä enemmän.

Synninpäästö

Dante's Inferno ei ole erityisen huono peli, mutta ilmeiseen esikuvaansa verratessa se jää pahasti jalkoihin. Taistelusysteemi on liian monotoninen, tasosuunnittelusta puuttuvat God of Warin henkeäsalpaavimmat näkymät ja kameran sijoittelu on välillä armottomasti pielessä. Grafiikka ja äänet ovat kuitenkin kohdallaan, eikä edes näyttelijäntyö ole mitenkään kehnoa. Tarinassa on riittävästi imua reilun kymmenen tunnin läpipeluuseen. Pomotaistelut ovat alussa parempia, mutta pelin edetessä ideat tuntuvat loppuneen.

Mättöpeleistä pitäville Dante's Inferno on välimallin hupia, mutta lajityypin rajoja se ei riko. Vähemmän kiehtovaan kirjalliseen alkuteokseen pohjautuvana sen olisi ollut vaikea herättää vastaavanlaista huomiota. Nythän harhaanjohtaminen, lahjonta ja tuhlailevaisuus toimivat mielenkiintoisina teemoina pelin markkinointikampassa.

Dante's Infernon loppu lupailee jatkoa, ja Jumalaisesta näytelmästä on käsitelty vasta ensimmäinen kolmannes. Vaikka Visceral Gamesin sarjan avaus ei ihan helvetin huono olekaan, on siitä vielä jonkin verran matkaa paratiisiin.