Kuinka hallitus kaadetaan
Ensimmäinen Just Cause ilmestyi vuonna 2006. Se oli monotoninen, pöhkö, teknisesti puutteellinen ja ehdottoman hauska peli. CIA-agentti Rico Rodriguez teki sitä, mitä CIA-agentit yleensä tekevät: auttoi väliamerikkalaisen valtion kansalaisia valitsemaan "oikein" uutta hallitusmuotoa ja hallitsijoita arvottaessa. Parin kollegan, Regime Change in 7 Days -kirjan oppien ja takertumiskoukkunsa avulla Rico rymysi ympäri San Espiriton saarivaltiota ja lopulta seilasi auringonlaskuun pelastettuaan tähtilipun ja omenapiirakan.
Muutamaa vuotta myöhemmin Rico on jälleen vanhoissa puuhissaan. Tällä kertaa kohteena on Panaun saariryhmä Kaakkois-Aasiassa. Ricon vanha ystävä ja oppi-isä Sheldon on ilmeisesti lähtenyt omille teilleen, ja agenttisankarin tehtävänä on – ei enempää eikä vähempää, kuin – ottaa selvää vanhan veijarin edesottamuksista ja mahdollisesti eliminoida tämä. Samaan aikaan Panaun vallankahvaan on tarttunut uusi diktaattori, Baby Panay, jonka syrjäyttämisellä Rico pyrkii luomaan paremmat suhteet kolmeen eri vastarintaryhmittymään.
Vaelluskengät mukaan
Just Cause 2:n leimaavin piirre on sen hillitön laajuus. Pelkästään mittasuhteiltaan kyseessä on yksi isoimmista yhtenäisistä pelialueista koskaan. Kartta on sekä pituus- että leveyssuunnissa lähes kolmenkymmenen kilometrin mittainen, ja pelimoottori on rakennettu tukemaan tällaisia skaaloja: vuorenhuipulla seistessä tai lentokoneella matkatessa voi hyvällä säällä nähdä helposti kilometrien päähän. Maisemat vaihtelevat hiekkarannoista viidakon kautta lumisiin huippuihin, kaupunkialueita unohtamatta.
Laajuutta riittää myös tekemisessä. Itse pääjuoni koostuu vain kourallisesta tehtäviä, mutta erilaiset sivuaskareet tempaavat mukaansa niin helposti, että siihen ei usein muista kiinnittää huomiota. Kolmen vastarintaryhmän pääasiallinen kiinnostuksen kohde on erilaisten tukikohtien valloittaminen Panayn johtamalta armeijalta, mutta Ricolle tarjotaan muunkinlaisia tehtäviä. On varkauksia, kidnappauksia, sabotointeja ja muita pikku koiruuksia, joilla heilutellaan Baby Panayn pallia ja raivataan elintilaa kansaa vapauttaville klikeille.
Kuten hiekkalaatikkopelissä kuuluu, myös Just Cause 2:ssa voi aikaa käyttää ryhmittymille tärkeiden esineiden keräämiseen. Sinne tänne on kätketty arkkuja, joista löytyy rahaa, aseiden osia tai ajoneuvojen virittelysarjoja. Taitojaan voi koetella erilaisissa haasteissa, joissa täytyy määrätyn ajan puitteissa ajaa, lentää tai BASE-hypätä matkalle asetettujen porttien läpi. Päämäärättömälle tuhon ja hävityksen kylvämisellekin on hyvät edellytykset.
Postikorttimaisemat
Vaikka Panau on videopelin taisteluareenaksi äärimmäisen laaja, ei moottori köhi. Just Cause 2 näyttää hyvältä; erityisesti vuorokaudenaikojen vaihteluun on panostettu. Kirkkaalla päivänvalolla vehreät viidakkoiset laaksot pääsevät oikeuksiinsa. Auringon laskiessa taas meri kimaltaa kultaisena ja öisten kaupunkien valot hehkuvat urbaanin kutsuvasti. Ruudunpäivityksen sulavuus ja huikea piirtoetäisyys eivät jätä toivomisen varaa, taittoi taivalta sitten apostolin kyydillä tai suihkuhävittäjällä.
Äänimaailmassa tietysti korostuvat aseiden ja räjähdysten pauke. Ääninäyttely on yliampuvaa ja stereotyyppeihin nojautuvaa, musiikkiraitoja taas tuntuu olevan vain kolmea erilaista. Musiikkiin toivoisi enemmän vaihtelua, sillä Just Cause 2:n parissa saa helposti poltettua useita kymmeniä tunteja. Jos tästä ajasta käyttää kolmasosan kuunnellen taisteluteemaa ja toinen kolmannes kuluu kaahausteeman parissa, voivat korvat alkaa vuotaa verta.
Ohjaus tuntuu alkuun kömpelöltä, eikä tunteesta pääse täysin eroon pelin edetessä. Rico juoksee hitaasti, eikä juoksunapin pitäminen pohjassa vaikuta näkyvästi. Hyppiminen on tahmaista. Pelastuksen tarjoaa aina käytettävissä oleva takertumiskoukku, jolla voi hilata itsensä salamannopeasti muutaman kymmenen metrin päähän. Lisäriemua suo liitovarjo, jonka voi avata koska tahansa ja jolla pääsee taittamaan matkaa nopsasti. Panaun puitten päällä liitely vauhtia vaijerikoukulla keräten on huikean tuntuista.
Aktiviteettiähky
Just Cause 2 on monipuolinen, pöhkö, teknisesti hiottu ja enimmäkseen hauska peli. Sen suurin vahvuus mutta myös pahin Damokleen miekka on posketon laajuus: tekemistä on todella paljon, mutta tämä nakertaa pohjaa tarinankerronnalta. Pääjuonen tehtävien vähäistä määrää on paikattu pakottamalla pelaaja suorittamaan kaikenlaisia sivuaskareita, mikä ei haittaa monipuolisten harrastusmahdollisuuksien ansiosta. Silti Just Cause 2:ssa peli tuntuu jäävän sivuosaan päähuomion kohdistuessa hiekkalaatikkoon.
Jos tiukkaan rajattu putki riistää pelaajalta kaiken valinnanvapauden, jättää liian vapaa maailma vastuun itsensä viihdyttämisestä pelaajalle. Rakennetta kaipaavalle Just Cause 2:n maailma saattaa tuntua ahdistavan kaoottiselta ja ohjaamattomalta. Lopputekstien rullatessa ei päähän ole välttämättä jäänyt mitään käsitystä siitä, mitä tarinassa tapahtui, ja pelin suoritusprosentti saattaa huidella vielä jossain kahdenkymmenen paikkeilla.
Just Cause 2 on pelatessa älyttömän hauska, eikä sitä meinaa malttaa lopettaa. Mutta kun ohjaimen laskee käsistään ja alkaa tehdä jotain muuta, ei Panaun saarta tule ikävä. Vapaamuotoinen koheltaminen pitää otteessaan, mutta syvällinen tarina voisi olla se koukku, jolla Just Cause saisi pelaajan hinattua sisäänsä uudelleen ja uudelleen.
