Agenttiseikkailut ovat viihdyttävää ja jännittävää miehistä fantasiaa, kuten genreen kuuluvat elokuvat ja televisiosarjat suosiollaan osoittavat. Ajatus yksinäisestä sankarista on kieltämättä romanttinen, kun hän päihittää charmilla ja älykkyydellä megalomaanisen vihollisorganisaation suunnitelmat maailmanvalloituksesta. James Bond, Jason Bourne ja Jack Bauer ovat tunnetuimpia esimerkkejä kovista äijistä taistelemassa vihamielistä maailmaa vastaan. Pelimaailmassa olemme saaneet seurata muun muassa Sam Fisherin ja Solid Snaken edesottamuksia mystisten tiedustelupalveluiden riveissä. Nyt varjoissa hiippailee uusi vakoojasankari.
Agentti Michael Thorton on toimintaroolipeli Alpha Protocolin päähahmo. Pelin nimi tulee salakähmäisestä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelusta, jonka olemassaolo on luonnollisesti tarkoin varjeltu salaisuus. Thorton on yksikön uusin värväys, jonka ensimmäinen tehtävä vie hänet Lähi-itään. Siellä tulokkaan on selvitettävä, miten terroristit ovat onnistuneet saamaan käsiinsä huipputeknologiaa sisältäviä amerikkalaisvalmisteisia ilmatorjuntaohjuksia. Taustalla on kuitenkin monimutkaisempi maailmanlaajuinen salajuoni, jota selvittäessään Thorton joutuu asettumaan liittolaisiaan vastaan.
Alpha Protocolin maailma ja hahmot ovat kuin ravistettu Vodka Martini kaikkia olemassa olevia agenttitarinoita. Tarinan ja tyylin periamerikkalaisuus on selvästi sukua Splinter Cellille, mutta monet pelin hahmoista ovat saaneet korkealentoisen Metal Gear Solid -käsittelyn, vaikka samalle eksentrisyyden tasolle kukaan niistä ei ylläkään.
Naistennaurattaja, ammattilainen ja sosiopaatti
Michael Thorton on yhdistelmä kolmea JB:tä pelaajan valinnoista riippuen. Agentti voi olla lipeväkielinen hurmuri James Bondin tapaan tai suoraviivainen ammattilainen kuten Jason Bourne. Toisaalta Thorton voi seurata myös Jack Bauerin jalanjälkiä, hoitaen ongelmat aggressiivisesti ja tappaen kaiken mikä tielle tulee. Konkreettisimmin tyylivalintoja saa tehdä dialogiosuuksissa, joissa pelaaja joutuu valitsemaan vastausvaihtoehdon ennen kuin tiukasti rajattu aika kuluu loppuun. Yleensä kolme tai neljä vaihtoehtoa tarjoavat mahdollisuuden esimerkiksi johdatella keskustelukumppania sulavasti, tai jos hyvä käytös ei tunnukaan luontevalta, voi valita aggressiivisen uhkailuvaihtoehdon. Saattaapa joskus olla valittavana myös mahdollisuus lyödä hankalan juttukumppanin pää pöytään tai jopa teloittaa tämä tässä ja nyt, jos keskustelu käy oikein tylsäksi.
Dialogijärjestelmä on ideana toimiva ja tuo yksistään mukavasti vaihtoehtoja sille, miten pelin tarina etenee. Toteutus on valitettavasti jäänyt puolitiehen. Joskus aikaa on vastauksen valintaan niin vähän, että pelaaja ei ehdi kuunnella tai lukea mitä hänelle kerrotaan. Tällöin vastauksen joutuu käytännössä valitsemaan umpimähkään, mikä toimii ikävästi koko keskustelusysteemin ideaa vastaan.
Alpha Protocolin kehittäneellä Obsidianilla on selvästi tullut kiire pelin julkaisemisessa: sen verran paljon teoksesta löytyy hutilointeja ja outoja ratkaisuja. Yksi suurimmista ongelmista on se, että Alpha Protocol on roolipeli toimintapelin kuoseihin runtattuna. Toimintaa seurataan reaaliajassa kolmannesta persoonasta, ja keskellä ruutua on tähtäin toimintapeleille tyypillisesti. Harmaita hiuksia aiheuttavat ammuskeluosuudet, sillä luodit eivät osu sinne minne tähtää, vaan aseet suihkuttavat lyijyä tähtäyspisteen ympärille. Tähtäimellä ei siis ole muuta merkitystä kuin määrittää kohde, jota yrittää ampua. Osumat määräytyvät roolipelimäisesti asetaitoihin sijoitettujen kehityspisteiden mukaisesti. Tämän johdosta varsinkin pelin alkuvaiheessa kaikki ampuma-aseet tuntuvat alitehoisilta, ja helpoiten vahinkoa tuntuisi saavan aikaan aseettomana lähitaistelutilanteessa.
Mainettaan parempi
Keskeneräisyys ei käy ilmi pelkästään pelimekaniikasta, vaan graafisestikin on jääty melkein aikaisempien konsolisukupolvien tasolle. Alpha Protocol lienee vuoden rumin pelijulkaisu. Toteutuksen voisi antaa anteeksi jos se jäisi valjujen tekstuureiden ja mielikuvituksettoman kenttäsuunnittelun tasolle, mutta näiden lisäksi kuvaruudussa esiintyy jatkuvasti silmiä rasittavaa repeilyä. Äänisuunnittelu ei ole sen inspiroituneempaa, sillä ampuma-aseet päästävät mitäänsanomatonta tehoste-cd:ltä ripattua pauketta, ja ääninäyttelijät ovat suurimmaksi osaksi harrastelijatasoa.
Vastaavia kömmähdyksiä voisi luetella vaikka kuinka pitkään: ärsyttävät minipelit kuten lukkojen tiirikointi, huono tekoäly ja niin edelleen. Odotusten vastaisesti ne eivät kuitenkaan tee Alpha Protocolista pelikelvotonta. Ongelmia riittää enemmän kuin Kreikan talouspolitiikassa, mutta yllättävän mielenkiintoisen ja varsinkin haaroittuvan tarinan ansiosta pelin jaksaa helposti vetää läpi kerran jos toisenkin. Pelaaja kohtaa seikkailujensa aikana monenlaisia hahmoja ja ryhmittymiä, joista omien valintojen mukaan tulee joko ystäviä tai vihollisia. Tämä taas vaikuttaa tarinan ohella siihen, millaiseksi ympäri maailmaa agentti Thortonia vievät tehtävät muodostuvat: saako hän apuvoimia tehtäviin, vai tuleeko kavereista sittenkin vihollisia?
Eikä pelimekaniikkakaan aivan toivoton ole, mistä huolehtii alla pyörivä roolipelisäännöstö. Hahmon kehittyessä alkavat osumat napsua entistä tarkemmin kohteisiinsa, ja muutenkin Thorton muuttuu alun kömpelyksestä äänettömäksi ja näkymättömäksi tappokoneeksi. Hahmon kehittäminen ja varustuksen parantelu tehtävistä kerätyn rahan avulla on koukku, joka pitää hienosti otteessaan.
Obsidian Entertainment ei todellakaan saa puhtaita papereita Alpha Protocolin toteutuksesta, mutta jokin siinä silti viehättää. Toivottavasti peli saa viimeistellymmän jatko-osan, varsinkin nyt kun Splinter Cell on muuttunut omaperäisestä hiiviskelypelistä toimintarymistelyksi, ja Hideo Kojiman Metal Gear -sepustukset ovat etenevässä määrin sitä tasoa, että mies kirjoittanee niitä kohta pakkopaita päällään. Michael Thortonin edesottamuksia taas seuraisi useammankin episodin.
