Viime aikoina Nintendon kanssa ahkerasti kaveerannut Ubisoft osoitti tukensa 3DS:n julkaisussa parilla keskinkertaisella pelillä. Nyt arvosteluvuoron saa Tom Clancy’s Splinter Cell 3D, joka on trendejä mukaillen jo vanhempi julkaisu. Taskuversio on valitettavan keskinkertainen käännös sarjan parhaana osana pidetystä Chaos Theorysta. Uutuutena tietenkin kolmas ulottuvuus, mutta valitettavasti huippuagentitkaan eivät budjettileikkauksilta säästy.
Kun ilta pimenee...
Maailmankirjat ovat taas suistumassa sekasortoon ryminällä. Tällä kertaa ongelmia aiheutuu Koreoiden, Kiinan ja Japanin välisestä informaatiosodasta. Samaan aikaan toisaalla kovan luokan hakkeri joutuu kidnappauksen uhriksi, joten Sam Fisherin ei auta kuin kaivaa yölasit kaapista ja lähteä selvittämään tapausta. Eipä aikaakaan, kun erikoisagentti löytää itsensä keskeltä molempia sotkuja, jotka ehkä sittenkin liittyvät jollain tavoin toisiinsa. Pian ollaankin pelastamassa maailmaa varjoissa hiipien ja terroristeja kurittaen, eli perussettiä kokeneille virtuaaliagenteille keskivertoa paremmin kirjoitettuna.
Splinter Cell 3D on varmasti kuulostanut hyvältä ajatukselta, kun uuden konsolin julkaisupelejä on mietitty. Surullista kyllä, suuruudenhullu projekti kompastuu omaan näppäryyteensä heti alkumetreillä, jolloin pelaajalle selviää Sam Fisherin haluttomuus ottaa käskyjä vastaan. Oikeastaan käskyt menevät perille, suurimman ongelman aiheutuessa toimintojen sijoittelusta 3DS:n harvoihin nappeihin. Kameraa saa olla kääntelemässä aseella tähdätessä ja muutenkin kaiken aikaa. Mikäli konsolissa olisi toinen analoginen ohjain, ei ratkaisussa olisi mitään kummallista. Kameran hallinta on kuitenkin sijoitettu A-, B-, X- ja Y-nappeihin, minkä vuoksi tarpeeksi hienovarainen tuntuma jää saavuttamatta. Muut toiminnot on tungettu jäljelle jääviin nappeihin sekä kosketusnäyttöön. Kylmähermoisuus ja kärsivällisyys palkitaan – ohjattavuus on onneksi opittavissa.
Vaikka kenttäsuunnittelu on tuotu taskuun sellaisenaan, muita ominaisuuksia on karsittu rankalla kädellä. Pelimuodoista jäljellä on vain yksinpelattava tarinatila. Pahin puute on kuitenkin vihollisten tekoälyssä, mikä paikoin latistaa tunnelmaa tuntuvasti. Tallennuskin onnistuu enää ennalta määrätyissä pisteissä, joita on onneksi sijoiteltu sopivin välimatkoin.
...miehet rumenee...
Graafisesti peli ei hämmästytä. Kuvasuunnittelu ei suinkaan ole 3DS:n huonointa antia, mutta parempaankin olisi pystytty. Vaikka kokonaisuus jää plussan puolelle, siellä täällä vastaan tulee suttuisia tekstuureja. 3d-efekti on puolestaan sanalla sanoen vaisu, ehkä osittain tumman kuvan ansiosta. Animaatio sen sijaan toimii ollen juonta kuljettavien välipätkien ohella ulkoasun vahvinta antia.
Jotta hiiviskelystä saisi kaiken irti, kuulokkeet ovat lähes pakolliset. Äänipuoli on hoidettu tyylikkäästi. Tehtäviä siivittää tunnelmallinen musiikki, joka luo jännitystä mutta osaa myös vaieta hetkittäin. Michael Ironside hoitaa roolinsa Fisherina ammattilaisen kokemuksella, eikä muissakaan rooleissa ole valittamista.
...ja meno vähenee.
Splinter Cell 3D jättää hämmentyneen olon. Se ei varsinaisesti ole huono, mutta erinäiset suunnitteluratkaisut saavat pelaamisen tuntumaan paikoin työltä. Kärsivälliset ja avaramieliset voivat repiä tästä iloa yksinäisiin iltoihin vajaan kymmenen tunnin verran. Chaos Theorynsa Xboxilla pelanneet tästä tuskin innostuvat, eikä ole juuri syytäkään.
