Army of Two -pelisarja ei ole koskaan tavoitellut kuuta taivaalta. Se on ollut suorasukaisen geneerinen kolmannen persoonan räiskintä, jossa aseet laulavat ja vyötärönkorkuiset suojat itkevät. Kaksi ensimmäistä osaa tarjoili co-op-nälkäisille räiskintäpelaajille hyvän syyn heittää pariksi illaksi hynttyyt yhteen ja aivot narikkaan. Siistit maskit, aseiden virittely, yltiöannos asennetta sekä kieli poskessa kirjoitetut kaksimielisyydet olivat bonusta. Eihän näin perusvarmaa konseptia voida kolmannessa osassa möhliä!
Army of Two: The Devil's Cartel esittelee TWO-agentuurin uusimmat palkkasoturit, Alphan ja Bravon. Nimet kertovat kaiken oleellisen päähahmokaksikon henkilöhahmoista. Aiempien osien protagonistit, Salem ja Rios, tähdittävät tarinan avainrooleja, eikä pelaajaa tietenkään sovi päästää sotkemaan valmiiksi purkitettua käsikirjoitusta omalla toiminnallaan. Niinpä herrat A ja B seuraavat kuuliaisesti veteraanien käskytystä ja räiskivät menemään pitkin Meksikoa milloin pelastamassa pulaan joutuneita tyttöjä ja milloin saattamassa näitä vaikeuksiin.
Kolmososan kolme hutia
Devil's Cartelin ensimmäinen virhe on itsensä ottaminen liian vakavasti. Mistä löytyy sellaisia ihmisiä, jotka odottavat Army of Two:lta mukaansatempaavaa ja dramaattista juonta? Kertomus nimeltä Paholaisen Kartelli on kuin hollywoodräimeiden pakollisten juonenkäänteiden muistilista: naisia pulassa, petturi joukossa, verikosto mielessä ja niin pois päin. Devil's Cartel satsaa tarinaan, jota kukaan ei ole kuulemassa. Epäkohtaa korostaa se, että julkaisuaika osuu yksiin vuoden merkkitapauksiin kuuluvan Bioshock: Infiniten kanssa.
Toinen virhe liittyy pelillisiin puutteisiin. Putkijuoksu ei ole miesmuistiin tuntunut näin ahtaalta kuin Army of Two:n uusimmassa. Vihollisia on kenttien pinta-alaa kohden niin paljon, ettei mistään mahdu koukkaamaan selustaan. Mahdolliset sivupolut on tukittu milloin milläkin rojulla, ja liian pitkälle edetessä törmää viimeistään ilmassa leijuvaan kieltomerkkiin. Ani harvoin kaverin voi tuupata ylös tellingeille antamaan tulitukea. Etenemisessä tappituntumalla on toki se hyvä puoli, että jos herra A haavoittuu taistelussa, herra B voi noukkia partnerin ylös. Tästä huolimatta liikkumavaraa soisi olevan enemmän kuin siiamilaisilla kaksosilla.
Suojasysteemi muistuttaa rikkinäistä kopiota Ghost Recon: Future Soldierista. Suojaan liimautuakseen täytyy tähdätä haluttua turvapaikkaa ja painaa X-nappia, minkä jälkeen palkkasoturi spurttaa kohteeseen. Suojasta toiseen liikutaan samalla puoliautomaattisella tavalla. Ongelmia syntyy, kun pitäisi kyykätä välittömässä läheisyydessä olevan pönikän taakse. Napin rämpytys ei auta, mikäli tähtäin ei ole kohdallaan: kesken tulitaistelun katse pitää siis siirtää vihollisesta jalkojen juuressa pönöttävään valliin. Pahimmassa tapauksessa täytyy vielä ottaa pari askelta taakse, jotta voi kohdistaa ristikon juuri oikeaan kohtaan. Tätä iltapuhdetta tuskaillessa viholliset ovat ampuneet pelaajan seulaksi ainakin korkeimmilla vaikeusasteilla. Hengissä pysymistä ei helpota genrelle tyypillisen ilmakuperkeikan puuttuminen. Kranaatin laskeutuessa jalkoihin täytyy poistua tapposektorista – kevyesti hölkäten.
Sisällön puute on kolmas huti. Kakkososa, The 40th Day, tarjoili yhteistyökampanjan kylkeen kilpailullisen moninpelin sekä vihulaisaaltojen rökitysmoodin eli kansankielellä ”Horde-kloonin”. Devil's Cartel koostuu pelkästä kampanjasta, joka on nähty noin kuudessa tunnissa. Uudelleenpeluuarvo on olematon, paitsi jos haluaa läpäistä avattavan Insane-vaikeustason ja napata kaikki saavutukset. Fiksusti kukin pelaaja voi valita haluamansa vaikeustason. Kaverin puuttuessa matsihaku on plussaa. Aseiden tuunaaminen on yhä läsnä, joskaan mitään uutta jippoa sitten etutukkiin kiinnitettävän rynnäkkökilven ei ole välähtänyt. Ylivoimaisesti hauskinta puuhaa on oman maskin maalaaminen. Kysymys kuuluu, kuinka paljon aikaa haluaa uhrata taideteokseen, jonka näkee vain muutama silmäpari.
Army of Two: The Devil's Cartel on surullinen tapaus. Sen muutamat hyvät puolet ovat suoraa perintöä edellisosilta. Loppuosa koostuu epäonnistuneista suunnitteluratkaisuista, jotka on kaiken lisäksi kehnosti toteutettu. Trilogian kolmososa häviää edeltäjilleen rumasti. Co-op-tila pelastaa pelille yhden ekstratähden lisää arvosanaan. Yhteistyön hedelmästä EA Montrealin ja Visceralin välillä kertonee jotain se, että Viscrealin sivukonttori suljettiin julkaisun kynnyksellä -- Dead Space 3:n kalabaliikki oli toki osatekijä. Olettaa sopii, että Paholaisen Kartellin myötä koko pelisarja kokee saman kohtalon.
