Jo hyvän tovin ajan markkinoilla ollut PS Vita ei ole ainakaan toistaiseksi noussut kummoiseksi menestystarinaksi. Käsikonsolin alkutaipaleella ilmestyi monia erinomaisia tuotoksia Uncharted: Golden Abyssista Gravity Rushiin, mutta sittemmin hittipelien suhteen on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Toukokuun alussa julkaistusta Soul Sacrificesta odotetaan piristysruisketta. Onnistuuko yksinoikeustuotos pelastamaan PS Vitan sielun, vai tuomitaanko malttamattomat pelaajat entistä synkempään ahdinkoon?
Uhraan sieluni tietämättömyyden alttarilla
Soul Sacrifice on äärimmäisen hämmentävä tapaus. Kun alkuvideon päätteeksi pelaajalle käy ilmi, että päähenkilö on lukittuna häkkiin puhuvan kirjan kanssa, ollaan aika lähellä japanilaisen pelisuunnittelun sydäntä. Onneksi turhaan selittelyyn ja rautalangasta vääntelyyn ei sorruta myöhemminkään, sillä dialogi ja juonikuvio ovat hämäryydessään aivan käsittämättömiä. Jotain tapahtuu, joku puhuu, ihmissuhteet mietityttävät ja se perhanan kirja mölisee edelleen. Tehtävissä olisi tarkoituksena käydä elämässä uudelleen vanhoja taisteluita, mutta niidenkin funktio kokonaisuuden kannalta jää kysymysmerkiksi. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ymmärtänyt pelin tarinasta hölkäsen pöläystä.
Kun jostain syystä on päädytty taistelemaan örrimöykkyjä vastaan elämää suuremman dialogin päätteeksi, on aika keskittyä pelin pihviin. Taistelutannerta ylipitkään esittelevän animaation päätteeksi päähenkilön sekä tämän mahdollisesti mukana olevan partnerin tehtäväksi jää vihollisten listiminen. Taistelumekanismi tarjoaa onneksi syvyyttä varsin mukavasti, sillä erilaisia liikeitä on käytettävissä moneen lähtöön. Samaa tylytystä ei voi paukuttaa ajasta ikuisuuteen asti, sillä taitoja pystyy käyttämään yksittäisessä taistelussa vain oman aikansa. Onnistunut ja mielenkiintoinen ratkaisu pakottaa varioimaan iskusarjoja. Siinä missä epäkiintoista tarina ei imaise pelaajaa syövereihinsä, mätkinnän monipuolisuus pitää pihdeissään jonkin aikaa. Harmillisesti taistelut vain tuntuvat liian irrallisilta, joten pidemmät sessiot jäävät paitsioon tympiintymisen johdosta.
Teurastettavaksi päätyvät otukset ovat miellyttävän hauskoja ilmestyksiä. Niiden joukossa on kaikenlaisia hirviöitä aina rotista valtaviin limanuljaskoihin ja niin edelleen. Mielikuvitusta on siis käytetty perijapanilaiseen tapaan. Kun mörrimöykky on viimein saatu kammettua kumoon, tarjoutuu pelaajalle mahdollisuus joko pelastaa tai uhrata tämän sielu. Valinnan perusteella päähenkilö saa lisää tehokkuutta tai puolustuskykyä, joten ratkaisuilla on merkitystä. Ihan hauska niksi, joka tarjoaa pelaajalle säännöllisiä valinnanmahdollisuuksia.
Uhraan elämänhaluni japanilaisuuden alttarilla
Ulkoasullisesti Soul Sacrifice ei ole lainkaan pöllömpi ilmestys. Sen synkkä maailma vilisee mielenkiintoisia yksityiskohtia sekä tunnelmallisia maisemia. Kunniamainintana on todettava, että teoksen universumi tuntuu visuaalisesti uskottavalta paikalta, mikä ei ole nykyaikana mitenkään itsestään selvää. Graafisesti miljööt jättävät epätarkkuudellaan vähän toivomisen varaa, mutta vastapainoksi esimerkiksi päähenkilö näyttää sangen mainiolta. Aiemmin kehutut hirviöt ovat tyylillisesti vakuttavia, mutta eivät erityisen ikimuistoisia. Harmillisesti perinteiseen fantasiahöttöön turvautuva äänimaisema on todella keskinkertainen.
Soul Sacrifice ei ole sellainen merkkiteos käsikonsolin valikoimassa, jota siitä kenties toivottiin. Sen taistelumekaniikan syvällisyys viihdyttää lyhyissä sessioissa, mutta muutoin ankean yksitoikkoinen pelillinen anti sekä höpöhöpötarina jättävät kylmäksi. Kokonaisuus vajoaa valitettavasti ”ihan kiva” -tasolle. Se on harmillista, sillä keskinkertaisuudella ei kanneta PS Vitaa kaupasta kotiin – vieläkään. Tuskin Soul Sacrificeakaan.
