Yli kahden vuosikymmenen ajan suitsutusta kerännyt Final Fantasy -sarja ei siirtynyt kitkattomasti seitsemännelle konsolisukupolvelle. Final Fantasy XIII oli näyttävä ja monilta osin erinomainen julkaisu, mutta samalla se pyllisti monille elementeille, joita aiemmat osat pitivät pyhinä. Elementeille, joita fanit pitivät pyhinä. Seikkailu ei ollut vapaa, hahmot jättivät sijaa mutinoille, ja taistelun strateginen syvyys piilotti itsensä lähes koko tarinan ajaksi. Kun taitoa viimein vaadittiin, moni oli jo jättänyt taipaleen kesken. Itse taisin silti kuulua vähemmistöön, sillä pidin teoksesta.
Toista kertaa sarjan historian aikana Square Enix päätyi suoraan jatkoon. Final Fantasy XIII-2 jätti ykkösosan hahmot rannalle ruikuttamaan, kun Lightningin sisko Serah sekä tämän matkakumppani Noel taivalsivat ajassa sinne, tänne ja joskus jopa takaisin. Vaikka kritiikistä sanottiin otetun oppia, lopputulos tuntui suututtaneen enemmän faneja kuin lepyttelevän jo aiemmin ärtyneitä. Polveileva, sekava ja helppo – siinä vain muutamia kuvaavia sanoja japanilaisroolipelin saamasta palautteesta. Taidan kuulua tässäkin altavastaajiin, sillä nautin teoksesta; en kenties niin paljoa kuin edellisestä, mutta lopetus jätti yhtä kaikki tyytyväiseksi.
Kuten konsolisukupolvikin, myös Fabula Nova Crystallis -universumiin sijoittuvan saagan matka on hiljalleen päättymässä. Siitä pitää huolen sangen kyseenalaisen nimeämispolitiikan uhriksi joutunut Lightning Returns: Final Fantasy XIII. Maailmanlopun tunnelmiin sijoittuva seikkailu palauttaa ykkösosan soihtua kantaneen Lightningin päähahmoksi pelastamaan sieluja.
Aika ei lopu, se pysähtyy
Lightning Returnsin keskiössä on aika. Universumin tiimalasi on ollut vuosisatoja tukossa, eivätkä ihmiset ole vanhenneet tai kuolleet muuta kuin tapaturmaisesti. Vaiheen päättymisestä päättänyt Bhunivelze-jumala on antanut Lightningille 13 päivää aikaa pelastaa hyvät sielut uuteen maailmaan. Täysin pyyteettömästi ei sankaritarkaan suostu työskentelemään, sillä ylipäällikkö on luvannut palauttaa Serahin takaisin elävien kirjoihin, mikäli kuviot lutviutuvat toivotusti.
Kun ennakkoon ilmoitettiin, että pelaajalla on aikaa vain rajatusti seikkailun läpäisemiseen, tuntui se pahaa enteilevältä. Alun kipityksen jälkeen kuitenkin on selvää, etteivät tunnit lopu kesken. Kellon hetkeksi pysäyttävä Chronostasis-kyky pilaa koko ajatuksen tyystin, sillä sen avulla lähes kaikki mahdollinen on toteutettavissa osaavan pelaajan käsissä jo muutaman ensimmäisen päivän aikana. Niin kyseenalaista kuin onkin sanoa pelin olevan pelattavissa oikein tai väärin, Lightning Returnsin kohdalla se pitää täysin kutinsa. Chronostasiksen avulla kiire ja ahdistus poistuvat, mutta samalla pelin henki kuolee. Muutamissa kaupungeissa sekä tehtävissä onneksi kellokuritetaan pelaajaa, joten jonkinlaista rankaisua vitkuttelijat sentään kärsivät. Kaikkinensa ajatus on erinomainen mutta vesitetty. Suunnitelmana oli taatusti pelaajan ”pakottaminen” santsikierroksille katsomaan missatut nähtävyydet. Harmi vain, että nykyisellään tekeminen loppuu kauan ennen maailmanloppua. Chronostasis tulisi heittää jorpakkoon samalla kun päivien määrä tiputettaisiin puoleen nykyisestä, niin lätkäisisin julkaisulle salamana täydet pisteet pelkästä rohkeudesta.
Aikarajan puitteissa kerättävät sielut pelastuvat tehtävien kautta. Viidessä erillisessä pääjuonikuviossa törmätään vanhojen tuttujen kohtaloihin, jotka ovat pääasiassa mielenkiintoisia; vain Luxerion-kaupungissa viilettävän Shadow Hunterin ongelmat tuntuvat tyystin epäuskottavilta. Tarinakokonaisuudet ovat muutaman lyhyehkön tehtävän mittaisia paketteja, joiden koluamisessa ei kauaa tarvitse lorvia. Vapaan etenemistahdin ansiosta liian vaikeat pomotaistelut voi myös sivuuttaa siksi aikaa, että varuste- ja kykyarsenaali riittää vihulaisen rökittämiseen. Vaikeusaste on kieltämättä vedetty melkoisen tappiin päävastustajien kohdalla, sillä ensimmäinen taistelukerta tapasi mennä kerran kerrasta pelkkään heikkouksien metsästämiseen.
Suurin osa ajasta kuluu sivutehtävien parissa. Ilmoitustaululta noukittavat operaatiot sujuvat pitkälti luonnostaan, sillä etsittävien esineiden ohella vihollisolioiden taljat tapaavat kiinnostaa asukkaita. Tarjolla on myös liuta perinteisempiä sivutehtäviä, joissa kansalaiset henkilökohtaisesti pyytävät sankaritarta reissaamaan milloin missäkin. Kaipa se maailmanloppu siellä vartoilee, kun käsillä on tärkeämpiä duunikeikkoja á la ruokareseptin metsästys, varastelevan lapsen kuriin saaminen tai kaupungin aikarautojen tarkastaminen.
Rikottavat perinteet
Sivutehtävien mielekkyyttä nostaakseen Lightning Returns tarjoaa sarjalle uudistetun kokemuspistemallin. Taisteluista ei enää irtoa kuin oravannahkoja ja hirviön taljoja, kun taas operaatioita suorittamalla päähahmon kyvyt paranevat. Sinällään asiat ovat muuttuneet hyvin vähän, sillä haasteiden vaatimuksena täytyy käydä nylkemässä vihollisia riittävän monesti. Samalla kuitenkin malli tekee perinteisestä grindaamisesta täysin turhaa. Kykyjen kartuttamiseksi maailman kiertely ja kaartelu on pakollista, sillä villit teuraat lymyilevät vain tietyissä paikoissa. Final Fantasy VIII:n ja IX:n jätin aikanaan kesken grindaamiskohtausten takia, joten tervehdin uudistusta lämmöllä.
Hahmonkehitys on mennyt huomattavasti yksinkertaisempaan suuntaan. Eihän ensimmäisten osien Crystarium-malli erityisen jumalallinen ilmestys ollut, mutta näennäinenkin vapaus on viety trilogian päätöksessä pois. Tehtävistä saatavat kykypisteet on lyöty lukkoon jo ennalta, eikä Lightningilla ole valittavia kehityssuuntia. Toisaalta variaatioita tarjotaan varusteiden osalta aiempaa enemmän. Asusteet tuovat mukanaan kykyjä eri taitoihin, aseet määrittävät iskuja, sormukset taikoja ja niin edelleen. Sankarittaren ulkoasu muuttuu varusteiden mukaan, mikä ei tunnu sarjalle kovin ominaiselta. Eipä se toisaalta haittaakaan, ja kieltämättä seksikkääseen juhla-asuun pukeutunut hahmo on melkoisen kaunis ilmestys.
Jos aiemmille osille tuli sanomista monotonisista taisteluista, on Lightning Returns mennyt vieläkin yksinkertaisempaan suuntaan. Päähahmo ei yhtä aluetta lukuun ottamatta saa seuralaista taisteluun, eikä XIII:n ja XIII-2:n roolileikitkään ole kuin kaunis muisto historian havinassa. Lightningilla on kolme iskusettiä, joista jokaisella on oma Active Time Battle -mittari. Näiden välillä vaihdellaan iskuja, taikoja ja parannuksia sen mukaan miten laturissa on virtaa toimintaan. Yksinkertaistuminen on silmin nähtävää ja kouriintuntuvaa, sillä entisen valikkosurffailun sijasta uusimmassa vesassa voi vain pitää näppäintä pohjassa. Siitäkään huolimatta taistelu ei missään vaiheessa seikkailua tuntunut turhauttavalta tai liian simppeliltä.
Vesitetty huikeus
Final Fantasy -sarja on tunnettu komeasta ulkoasustaan, eikä uusin osa tee poikkeusta. Etenkin välivideot ovat kerrassaan huikeaa katseltavaa, sillä silmäkarkki menee heittämällä uudenkin konsolisukupolven julkaisujen asteikolla kärkikahinoihin. Korealta seikkailu näyttää muutoinkin, mutta kuorikerros ei tule ilman seuraamuksia. Piirtoetäisyys ei tahdo aina riittää, minkä seurauksena horisontissa loistaa ihmishahmon sijasta sininen kysymysmerkki kertomassa interaktiosta. Myös latausajat tuppaavat olla melkoisen sangen miehekkään pituisia – siitäkin huolimatta, että peli on asennettavissa kovalevylle.
Uutuutena kaikkien sivuhahmojenkin roolit ovat ääninäyteltyjä. Lopputulema on perusvarmaa, mutta japanilaisille tyypillisen kornihko dialogi sabotoi kauniin ajatuksen. Etenkin alkupään keskustelut ovat niin hapokasta kuultavaa, että käsi hakeutuu alati naamapalmuasentoon. Sävellyspuolella onneksi onnistutaan huomattavasti paremmin, vaikka klassikoiksi nousevia ralleja ei tarjotakaan. Ainakin chocobometalli loistaa tällä kertaa poissaolollaan.
Kokonaisuutta summatessa on varsin kiinnostavaa havaita, kuinka erilaiseen suuntaan Lightning Returns on lähtenyt aiempiin osiin nähden. Oikeastaan koko trilogiaa yhdistää muutos. Perusperiaatteiden säilyessä fiilis on jokaisessa julkaisussa eronnut radikaalisti. Vaikka olenkin pitänyt jokaisesta osasta, Lightning Returnsin sijoittaminen paremmuusjärjestykseen vaatii kaksi listaa. Sen monet ideat, kuten sivutehtävien korostaminen sekä ajan kanssa leikkiminen, tuntuvat huikeilta ja trilogian parhaalta annilta. Samalla kuitenkin niiden toteutus on monelta osin vesitetty, eikä täydestä potentiaalista saada irti kuin murusia. Voi kunpa julkaisun nimi olisi jokin muu, niin kenties tekijät olisivat uskaltaneet viedä toteutukset äärimmilleen.
Lightning Returns: Final Fantasy XIII on silti hyvä peli. Trilogian parissa on kulunut pitkälle toistasataa tuntia, eikä lopputekstien rullatessa voi kuin nyökytellä tyytyväisenä. Matka on ollut pitkä ja hetkittäin jopa turhauttava, mutta kaikkineen Fabula Nova Crystallis on onnistunut osa Final Fantasy -sarjan historiaa. Trilogian päätös jättää toivomisen varaa, mutta Chronostasiksen unohtamalla se on hieno, omanlaisensa kokonaisuus.
