Kirjailija Dmitri Gluhovski kirjoitti ensimmäisen Metro-kirjan vuonna 2005. Jatko-osa seurasi perässä neljä vuotta myöhemmin. Ensimmäiseen kirjaan perustuva peli, Metro 2033, löysi tiensä kauppojen hyllylle vuonna 2010. Tunnelmallisesti ensimmäisen persoonan kauhua ja räiskintää yhdistelevä seikkailu valloitti pelaajien sydämet pienistä teknisistä heikkouksistaan huolimatta. Metro: Last Light jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä. Tällä kertaa tarina ei pohjaa suoraan kirjaan, mutta pelin kehityksessä mukana olleen Gluhovskin vaikutus lopputulokseen epäilemättä näkyy – tarinassa ei ole tingitty.
Ihmiskunnan synkkä tulevaisuus
On kulunut vuosi Metro 2033:n tapahtumista. Pelaaja heitetään jälleen ensimmäisestä osasta tutun Artyomin saappaisiin. Edellisen osan ratkaisevat pommitukset Dark One -otuksien niskaan kalvavat edelleen miestä, joka on kasvanut kapisesta pojanklopista osaksi Ranger-joukkoa. Kun käy ilmi, että yksinäinen Dark One olisi selvinnyt vuoden takaisesta ohjusiskusta, Artyom on mies paikallaan tutkimaan tapausta. Mukaansa hän saa taitavan tarkka-ampuja Annan. Eloonjääneen Dark Onen paljastuessa pienokaiseksi alkaa ihmisten todellinen luonto ja tarkoitusperät hiljalleen paljastua. Ydintuhon jälkeinen joutomaa vilisee häikäilemättömiä petoja aina luonnottoman suurista hämähäkeistä lentäviin demoneihin, mutta silti eri puolille metrotunneleita jakaantuneet ryhmittymät ovat valmiita mitä brutaaleimpiin tekoihin oman etunsa tavoittelussa. Niin kliseistä kuin se onkin, ihminen on myös tulevaisuudessa kaikkein vaarallisin peto.
Tarinassa on tunnetta. Se vie heti ensiminuuteilta mukanaan ja ennen kaikkea jättää pelaajan pohtimaan kokemaansa. Moraaliset kysymykset ja ihmisluonnon häikäilemättömyys tarraavat syvälle mielen sopukoihin. Artyomin edesottamuksiin on edellisen osan tavoin helppo samaistua, sillä tarina kerrotaan hyvinkin maanläheisesti. Jokainen päivä on selviytymistä, jossa resurssit kuten polttoaine, sähkö ja ammukset ovat kiven alla. Kun uloskaan ei voi mennä ilman happinaamaria, on hymy harvinainen näky tunneleissa majaansa pitävien kasvoilla.
Ensimmäisen osan hyytävä kylmyys on taakse jäänyttä elämää. Metrotunneleista maan pinnalla uskaltautuvat kohtaavat kasvillisuuden valtaaman kaupungin. Rappioituneita aukioita peittävät rämeet tuovat pelaajan eteen uusia petoja lahdattavaksi. Tarkat yksityiskohdat ja häikäisevät valoefektit hivelevät silmiä – postapokalyptinen Moskova on upean näköinen. Synkkä ulkoasu onnistuu loistavasti olemaan sekä realistinen että mystinen. Juuri sellainen joka saa pelaajan puristamaan ohjainta hieman tiukemmin hortoillessaan synkässä tunnelissa himmenevä taskulamppu valonlähteenään. Metro: Last Light ei pyri säikyttelemään toistuvasti, vaan tunnelma luodaan jatkuvalla pelon tunteella. Painostava pimeys ja ympäristöstä huokuva lohduttomuus pitävät katseen naulittuna ruutuun.
Elämää tunnelissa
Metro: Last Light on pohjimmiltaan varsin perinteinen ensimmäisen persoonan räiskintäpeli. Peli etenee pieniä sivuraiteita lukuun ottamatta hyvin suoraviivaisesti. Onnistunut rytmitys pitää seikkailun mielenkiintoisena. Välillä hiivitään ja toisinaan aseet laulavat taukoamatta. Rauhaisammat hetket tunneleiden hökkelikylissä antavat tiedonnälkäisille mahdollisuuden tutkia ympäristöä hieman tarkemmin. Kojuista voi ostaa uusia aseita ja muita varusteita. Vanhan aseensakin saa päivitettyä uusilla lisäosilla, kuten punapistetähtäimellä tai olkatuella.
Pelilliset yksityiskohdat ihastuttavat. Pelaajan pitää muun muassa muistaa pyyhkiä happinaamarinsa veriroiskeista ja muusta liasta. Samoin ilmanpaineella toimivat aseet pitää aika ajoin pumpata ja sähkölaitteille täytyy antaa virtaa mukana kuljetettavan minigeneraattorin avulla. Pienistä yksityiskohdista nauttii jo pelkästään niiden tarjoaman tunnelman vuoksi, mutta vaikutus on ennen kaikkea pelillinen. Sateen piiskaamaa happinaamaria on pakko pyyhkiä nähdäkseen eteensä. Ilmapainekiväärin pumppauskin on ajoitettava tarkkaan, sillä se ei käy aivan yhtä vauhdikkaasti kuin perinteisen aseen lataus.
Vaikka Metro: Last Lightissa riittää kehuttavaa, se ei selviä täysin puhtain paperein. Edellisestä osasta on menty aimo harppaus eteenpäin, mutta tietty kankeus vaivaa kontrolleja edelleen. Liikkuminen ei vain ole niin sulavaa kuin toivoisi. Suurin harmistus koskee kuitenkin tekoälyä. Tuntuu, etteivät työt juuri vartiossa käyskenteleviä sotilaita kiinnosta, kun näiden edestä voi hiipiä senttien päästä. Pelaajan pitää vaan pysyä varjoissa. Vain sillä on merkitystä, näyttääkö Artyomin ranteessa oleva mittari tämän olevan näkyvissä vai turvallisesti pimeässä. Hiiviskelystä katoaa intensiivisyys, kun pelaaja tietää sotilaiden muistuttavan lähinnä pujottelukeppejä. Tämä latistaa muuten mallikkaasti toteutettuja hiiviskelyosuuksia. Pelaajalle kuitenkin tarjotaan useita etenemisreittejä ja mahdollisuuksia sammuttaa lamput ja nuotiot edetessään. Samat kohtaukset voi toki suorittaa myös aseet paukkuen, mutta tällöin paikalle ryntää niin sankoin joukoin vihollisia, että heikompaa hirvittää.
Enemmän kuin osiensa summa
Metro: Last Light on raikas tuulahdus räiskintäpelirintamalla. Sen todellista arvoa ei mitata kontrollien toimivuudella, vihollisten tekoälyllä tai puuttuvalla moninpelillä. Metro: Last Light saa ajattelemaan. Vaikka sen synkkä kuvaus lähitulevaisuudesta on kaukana realistisesta, seikkailun teemat ja ympäristöt sykähdyttävät tavalla, johon harva peli pystyy. Kaksi loppuratkaisua antavat hieman uudelleenpeluuarvoa, vaikka kyse onkin vain loppuvideoista. Lisäsisältönä myytävä Ranger-vaikeustaso olisi ollut omiaan nostamaan pelin osakkeita, mutta nyt hommasta jää rahastuksen maku. Puutteistaan huolimatta Metro: Last Light on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Kymmentuntinen seikkailu viihdyttää koko rahan edestä.
