Paketista kuoriutunut konsoli sai myhäilemään tyytyväisenä olohuoneen lattialla, kun isä asensi laitetta kuvaputkitelevisioomme. Virtojen kytkeydyttyä päälle ilmoille kajahti jo legendaksi muodostunut Sega-lausahdus, joka nykyäänkin vie takaisin lapsuuteen.
Lausahdusta tahditti supernopea siili Sonic, joka sai Sega-kirjaimet vaihtamaan väriä. Myyntipuhe oli onnistunut jo ennen varsinaista introa, ja muutaman tason läpäistyäni sinisestä supersiilistä muodostui henkilökohtainen suosikkini. Sonic the Hedgehog 2 oli toinen lahjakonsolin mukana tulleista peleistä, mutta piikikäs eläin vei mukanaan kuin hirmumyrsky. Rakastin Sonic 2:ta jopa niin paljon, että otin sen toisten lasten syntymäpäivillekin mukaan. Kovin moni ei vain ymmärtänyt fanitustani.
Sonicin lisäksi paketissa oli mukana toinenkin yllätys Super Fantasy Zone, jossa lenneltiin siivekkäällä aluksella ampuen vihollisia. Sivuittain liikkuva r-typemainen toiminta jäi kuitenkin kakkoseksi, sillä Super Fantasy Zonen vaikeustaso oli tuolloin liikaa.
Pienen pojan leikit
Vaikeaa oli myös totuttautua tosiasiaan, etteivät jalkani koskaan juoksisi yhtä lujaa kuin supersiilillä. Unelmoin kyvystä juosta kuin tuuli, ja mietin mistä saisin ostettua punaiset tennistossut. Kuvittelin kenkien antavan käyttäjälleen supernopeuden, mutta myöhemmin toive osoittautui mahdottomaksi. Tyydyin osaani ja jatkoin juoksentelua vain virtuaalimaailmassa.
Sonic vetosi pieneen ihmiseen värikkyytensä, äänimaailmansa ja hahmosuunnittelunsa avulla. Jopa antagonisti Dr. Robotnik oli hölmö ketku, jonka eleet ja ilmeet muistuttivat etäisesti Waluigia (ei kuitenkaan toimittajaamme Markusta). Möhömahaisen tohtorin eläinkokeet epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen Sonicin pistäessä kapuloita rattaisiin pelastaakseen karvaiset ystävänsä.
Pelin musiikit olivat myös suuri osa kokemusta. Lähes kuolemattomat veisut kaikuvat vieläkin kallossa, kun erehtyy muistelemaan muun muassa Green Hill Zonea. Yksinkertainen ja tarttuva pimputus on palautuu nopeasti mieleen, mikä auttaa muistoihin matkaamista.
Vaikeahko taipale
Vaikka Sonic 2 onkin yksi lempipeleistäni, olivat siilin seikkailut nuorena välillä tuskaisen haastavia. Ärräpäitä ei keskenkasvuisen pojan suusta vielä kuultu, mutta tuohtuminen aiheutti tervettä kasvojen punoitusta. Äkkikuolemat ja ärsyttävät vesikentät kävivät nopeasti temperamenttisen pojan psyykeelle, mikä keskeytti sessiot kuin seinään. Myöhemmällä iällä tasohyppely hieman helpottui, ja olenpa läpäissyt Sonic 2:n jopa muinaisella Nokian puhelimella emulaattorin avulla.
Olen kolunnut lähes kaikki Sonic-julkaisut, vaikka niiden taso onkin vaihdellut erittäin huonosta keskinkertaiseen. Iloinen yllätys tapahtui PlayStation 3:lla Sonic Generationsin kohdalla, jonka kaksiulotteiset kentät saivat hykertelemään onnesta. Osa viehätyksestä johtaa juurensa menneisyyteen, mutta myönnettäköön siilin olevan edelleen aika sympaattinen hahmo.
Olen ylpeä fanipoika, ja juon kahvinikin Sonic the Hedgehog -mukista. En koskaan ymmärtänyt kavereiden Super Mario -hehkutusta, ja siksi puhuin Sonicin puolesta kärkkäästi. Innostun edelleen supersiilin uutisista, vaikka vanhoihin hyviin aikoihin ei välttämättä päästä enää koskaan. Ehkä vielä joskus kansa saa jatkoa Sonic Generationsille, joka yhdisteli luontevasti vanhaa ja uutta. Pahimpaa nälkää kukistaa onneksi Steam, josta menneitä hittejä voi ostaa taskurahalla.
Toinen mielipide
Hulvattomiin karkeloihin oli valikoitunut bonusjakson lisäksi kolme yksinpelistä tuttua kenttää. Vaikka ruudunpäivitys venyi ja paukkuikin ankarasti, tarjosi kaksinpeli 10-vuotiaalle pojannassikalle yllättävänkin hauskaa hupia. Emerald Hill Zonen kaltainen vauhtiin painottava kenttä oli puhdasta kilpajuoksua kun taas Mystic Cave Zonen sokkeloinen ja runsaasti äkkikuolemia tarjoava luolasto vaati astetta tarkempaa sorminäppäryyttä.
Yksinpelistä poiketen kenttiin ripoteltujen monitorien sisältöjä ei paljastettu pelaajalle, joten jokaisen murskaaminen oli täyttä arpapeliä. Mukana olivat tutut erikoiskyvyt superkenkineen ja kuolemattomuuksineen, mutta myös tilanteen päälaelleen heittävä mahdollisuus vaihtaa paikkaa vastustajan kanssa. Voittajafiilis tuli viimeistään siinä vaiheessa, kun maaliviivaa kohti pinkova pelaaja joutuukin täysin yllättäen hitaasti madelleen vastustajan saappaisiin. Muistanpa jopa saaneeni velipojan ohjaimesta kuhmun otsaani tällaisen ikimuistoisen tilanteen jälkimainingeissa.
Kamppailun voittaja valikoitui muutaman eri osa-alueen perusteella. Paremmuuden ratkaisivat hajotettujen monitorien ja sormusten määrä sekä luonnollisesti kentän läpäisyyn kulunut aika. Se, kumpi voitti kokonaisuutena enemmän kenttiä, oli kiistatta parempi Sonic 2 -pelaaja. Oi niitä aikoja, kun pääsin löylyttämään suvereenisti kerta toisensa jälkeen muutamaa vuotta vanhemmat isoveljeni.
-Jaakko Herranen