Isoveljeni ja hänen kaverinsa tulivat meille muutaman disketin kanssa asentamaan uutta peliä. Pian näin ruudulla pieniä miehiä kantamassa puita, leipomassa, kasvattamassa porsaita ja milloin mitäkin. Olin täysin lumoutunut ja halusin tietysti heti pelata sitä. Veljeni totesi, että se oli aivan liian vaikea minulle. Olin tuolloin 8-vuotias, joten väite oli osittain perusteltu.
Pian asennuksen jälkeen jäin yksin koneen ääreen. Käynnistin Settlersin ja tuosta hetkestä lähtien peli-minäni muuttui oleellisesti. Palaan pelin pariin edelleen satunnaisesti, ja sen tunnusmusiikki soi päässäni melko varmasti hautaan asti.
Kantapään kautta
Alku ei ollut kovinkaan helppo. Tämä johtui siitä, että mitään ei kerrottu, vaan kaikki täytyi hoksata itse. Eipä tutoriaalilla tai ohjeilla olisi ollut väliäkään, sillä en tuolloin vielä osannut englantia. Rakennusten funktio oli kuitenkin helppo päätellä kuvakkeen perusteella. Puunhakkaajan mökin pihassa oli kirves kun taas kalastajan torppaa koristi kalaverkko. Muutama epäselvä rakennuskin joukossa oli, mutta kokeilemallahan asiat selviää.
Parasta Settlersissä on hahmojen seuraaminen. Pelaaja antaa käskyt ja pienet ihmiset toteuttavat kaiken. Se on hieno hetki, kun ensi kertaa laittaa rakennustyömaan aluilleen ja tekee sinne tien. Tien yhdistyessä päälinnaan, ulos astelee orja, joka jää odottamaan toimeksiantoa. Pian hänen perässään tulee rakennusmies keltainen hattu päässään tai oranssihattuinen kaveri, mikäli työmaa tarvitsee tasoittaa. Heidän jälkeensä alkaa seuraava vaihe. Linnan ovelle rahdataan rakennustarvikkeita, joita tielle jäänyt orja alkaa kiikuttaa kohti rakennustyömaata. Rakennusmies tarttuu vasaraan ja aloittaa rakennusurakan. Työn valmistuessa hän poistuu ja pian taloon saapuu asukki. Jonkin ajan kuluttua tuo asukki rupeaa tuottamaan jonkinlaista hyödykettä, jonka tiellä seisova orja kuskaa eteenpäin jatkojalostukseen tai kulutukseen.
Tämä kaava toistuu useaan kertaan ja pian edessä avautuu kokonainen valtakunta, jossa jokaisella ihmisellä sekä rakennuksella on jokin tarkoitus. Tuotantoketjujen ja hahmojen toimien katselu on käsittämättömän lumoavaa. Yksi syy tuohon hypnoottisuuteen on Settlersin söpöys. Jopa sotiminen näyttää hauskalta. Urhoolliset taistelijat lyövät toisiaan vuorotellen hassujen äänten saattelemana. Taistelun seuraaminen on kuin katsoisi jotain vanhaa sketsiä. Söpöintä on kuitenkin maatilan possut. Ne röhkivät ja möyrivät mudassa, eikä niitä voi olla tuijottamatta. Oman valtakunnan vilskettä katsoessa pelin perimmäinen tavoite, eli toisten valtakuntien valloitus unohtuu helposti. Itse asiassa en muista, että olisin koskaan päättänyt peliä tuhoamalla vastustajat.
Söpöyden täydentää kaunis äänimaailma. Musiikkina soi yksinkertainen pilpatus, mutta se käy täysin yksiin pelin lumoavan ulkoasun kanssa, eikä siihen kyllästy oikeastaan koskaan. Lintujen viserrykset, possujen röhkimiset, puiden kaatumisäänet, sulattamon porinat ja muut äänet tukevat musiikkia luoden yhden harmonisen kokonaisuuden.
Harvinaista herkkua
Settlers on siitä harvinainen genrensä edustaja, että se sisältää jaetun ruudun moninpelin. Kaverin mukaan tulo tarkoitti sitä, että toinen joutui pelaamaan joystickillä, jonka sopivuus strategiapeleihin on erittäin huono. Näytötkin olivat aikoinaan maksimissaan 15-tuumaisia neliöitä, joten näkyvyys heikkeni huomattavasti ruudun jakautuessa kahdelle pelaajalle. Kumpikaan seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä Settlers on parhaimmillaan kaverin kanssa nautittuna.
Yksinkertainen on kaunista ja sanoisin myös, että se toimii häkellyttävän usein. Settlers on oiva esimerkki siitä. Peli on todella yksinkertaisen ja helpon näköinen, mutta syvällä sen sisällä piilee jotain mutkikasta, mitä on vaikea sanoin kuvailla. Parhaimmillaan se on kuin virtuaalinen stressilelu, joka antaa aivoille töitä saaden pelaajan hyvälle tuulelle.
The Settlers on nykyään abandonwarea, eli sen voi ladata netistä ilmaiseksi. Itse pelin lisäksi käynnistämiseen tarvitaan DOSBox ja hieman kärsivällisyyttä.
