Jälleen toissa viikolla saimme lukea yhdysvaltalaisen poliitikon kommentteja siitä, kuinka videopelit ovat syynä tuoreimpaan kouluammuskeluun. Heittipä itse herra Ameriikan presidenttikin oman lusikkansa syyllistävään soppaan tehden itsestään jälleen kerran pellen. Herrat asuvat maassa, jossa Gun Violence Archiven mukaan tuliaseilla on pelkästään tämän vuoden puolella tapettu yli 2000 ihmistä. He asuvat maassa, jossa puoliautomaattiaseen hankkiminen joissain osavaltioissa on yhtä helppoa kuin leivän ostaminen.
Kyseessähän ei ole ensimmäinen kerta, kun tosiasiat kiistetään ja pelejä tai muita viihteen muotoja syytetään kauheuksista ja nuorison pilaamisesta. Milloin joku saa teatteri-esityksestä virikkeen tuhannen papukaijan lahtaamiseen, ja milloin teini syö naapurinsa koiran kuunneltuaan uusimman Black Sabbathin albumin. Syypää maailman kierouksiin tuntuu olevan aina viihdemaailman uusimmassa ja kenties suosituimmassa tulokkaassa. 1980-luvulla hevimusiikki pilasi kokonaisen sukupolven nuoria ja tämän vuosituhannen noitavainon kohteeksi on valikoitunut videopelit.
Olen pelannut kaikenlaisia pelejä niin kauan kuin muistan. Kaikenlaisilla tarkoitan teoksia herttaisesta Bubble Bobblesta hyvin väkivaltaiseen Condemned: Criminal Originsiin. Pelasin 9-vuotiaana ensimmäisen kerran Doomia, joka oli sen ajan väkivaltaisimpia teoksia. Olin 11-vuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa rellestämään GTA:n pariin. Mätin satunnaisia ohikulkijoita turpaan, ajoin autolla lenkkeilijöiden päältä ja murhasin viattomia ihmispoloja puistossa. En ole koskaan kokenut, että pelit tekisivät minusta jotenkin väkivaltaisen tai muuten häiriintyneen ihmisen. Pikemminkin päinvastoin, vaikka minua ei lapsuudessa ole kuin yhden kerran rajoitettu musiikin, elokuvien tai pelien suhteen.
Olen altistanut itseni väkivaltaviihteelle suurimman osan lapsuudestani sekä koko teini-iän ja aikuisuuden. Eli yhteensä lähes 30 vuotta. Joidenkin mielestä olen nyt siis kieroutunut ja väkivaltainen yksilö.
Syitä pelaamiselleni on monia. Joskus väkivalta- ja muutkin pelit toimivat vastapainona muuten niin rauhalliselle arjelleni. Erityisen tärkeää oli päästä purkamaan patoumia silloin, kun tein asiakaspalvelutyötä. Kiukuttelevien ja omaa napaansa tuijottavien asiakkaiden kuunteleminen kahdeksan tuntia päivässä ei tee kovinkaan hyvää psyykelle. Sen sijaan, että olisin jossain kohtaa flipannut, alkanut huutamaan asiakkaalle ja leiponut tätä nyrkillä naamaan, menin kotiin hakkaamaan virtuaalihenkilöitä. Kenties ilman videopelejä istuisin nyt vankilassa laskemassa tiilenpäitä. Enkä varmasti ole ainoa.
Täytyy myös muistaa, että pelejä on monenlaisia, eikä niissä kaikissa suinkaan ammuskella päättömästi. Syitä pelaamiseen on yhtä monta kuin pelaajiakin. Myönnän kyllä, että joku voi saada puistattavia ideoita nähtyään raakuuksia peleissä, mutta ongelman juuret ovat syvemmällä. Pelit eivät leikkaa rahaa mielenterveyspalveluilta, pelit eivät suunnittele koulumurhaa, pelit eivät kuoppaa lakialoitteita eivätkä pitele asetta, joka murhaa 17 ihmistä. Sairaudet, onnettomuudet, eläimet ja vanhuus tappavat ihmisiä. Ihmiset tappavat ihmisiä. Tämä yksinkertainen asia pitäisi olla muidenkin kuin maalaisjärkisten ihmisten käsitettävissä.
