Sanonnan mukaan valheilla on lyhyet jäljet, mutta The Councilissa laskemalla luikuria ja ihmisiä manipuloimalla pääsee jo melko pitkälle. Big Bad Wolf Studion kehittämässä roolipelielementein höystetyssä episodisessa seikkailussa palataan ajassa taaksepäin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin miehet asettivat peruukin päähänsä, korot jalkaansa ja puuteria nenänpäähänsä. Mysteerin pääpaino on keskusteluilla ja valinnoilla, eikä toisia ihmisiä sivalleta miekoin vaan sanan säilällä.
Vuonna 1793 ranskalainen herrasmies, Louis de Richet on saanut kutsun Englannin rannikolla sijaitsevalle saarelle tapaamaan mysteeristä Lord Mortimeria. Hänelle lähetetyssä kirjeessä kerrottiin, että hänen jo aiemmin saarelle matkustanut äitinsä on yllättäen kadonnut, eikä kenelläkään ole hajua hänen olinpaikastaan. Satamalaiturille saavuttuaan mies tutustuu kahteen muuhun paikalle kutsuttuun henkilöön, ja eipä aikaakaan kun mies tajuaa, että jotakin outoa on meneillään. Tästä alkaa salaseurojen ja okkultismin täyttämä kuumottava mysteeri The Council.
Heikot miehet ovat aina varovaisia ja epäluuloisia
Erilaisia persoonia vilisee vastaan kasoittain, ja osa heistä on myös tuttuja historiankirjoista. The Councilissa pääsee juonittelemaan muun muassa Ranskan tulevan keisari Napoleon Bonaparten ja Yhdysvaltojen presidentti George Washingtonin kaltaisten suurmiesten kanssa. Heidät on saatu näyttämään hyvin samoilta kuin kuvissa ja maalauksissa, mutta pelin tiimellyksessä ei voi olla miettimättä, olivatko he luonteeltaan ja käytökseltäänkin sellaisia kuin heidän esitetään olevan. Kaikki hahmot on luotu mielenkiintoisiksi, ja heidän kanssa keskustellessa tulee tunne, että mihinkään heidän sanomaansa ei voi luottaa. Osa ihmisistä saattaa ulkonäkönsä takia kuitenkin aiheuttaa herkimmille painajaisia, ja on vaikea ymmärtää miten heistä on saatu tehtyä niin rumia. Eräskin puuterilla kasvonsa verhonnut aristokraatti saa varmasti monet nyrpistämään nenäänsä.
Grafiikoiltaan peli on kympin arvoinen, mikä on hyvä asia, sillä pääosa ajasta vietetään vaeltelemalla pitkin kartanon kauniita käytäviä ja tutkimalla paikkoja. Kovin vapaata seikkaileminen ei ole, sillä suurinta osaa ovista ei saa auki, eikä edes raikkaiseen ulkoilmaan pääse kävelylle. Tarkoituksena on tarkastella lähemmin kaikkea mikä kimmeltää sekä kerätä johtolankoja ja erilaisia esineitä, joilla voi parantaa valitsemiaan taitoja. Perinteisiä pulmia tulee tutkimusmatkoilla vastaan vain muutama, ja nekin on jokseenkin helppoa ratkaista.
Paras tapa pitää sanansa on jättää antamatta se
The Councilissa ei ole lainkaan taistelua, vaan erimielisyydet ratkotaan aikuismaisesti keskustelemalla. Jutusteluissa annetaan muutamia vaihtoehtoja, joista valita sanottavansa. Usein valinnan tekemisellä on aikaraja, joten ratkaisua puntaroidessa tulee olla vikkelä. Jos pelaaja päästää suustaan mitä keskustelun toinen osapuoli haluaa kuulla, hänet palkitaan yleensä haluamallaan tiedolla tai tavaralla, joiden avulla tarinassa pääsee eteenpäin. Oikeiden vaihtoehtojen valitseminen ei aiheuta paljoa päänvaivaa, kunhan on edes hieman seurannut tapahtumia ja kuunnellut mitä muilla on sanottavana. Täytyy kuitenkin muistaa, että päätöksillä on oikeasti väliä ja teoilla seurauksensa.
Roolipelielementtejä mukaan tuovat kolme erilaista hahmoluokkaa: salapoliisi, okkultisti ja diplomaatti, joilla jokaisella on erilaisia vahvuuksia. Muidenkin hahmoluokkien taitopuista on mahdollista valita kykyjä – niitä on vain hieman vaikeampi kehittää. Osaa taidoista pystyy käyttämään hyväkseen keskusteluissa, esimerkiksi manipuloimalla toisia toimimaan tahtonsa mukaisesti. Toisten kykyjen avulla voi vaikkapa avata lukittuja lootia.
Kymmenen ihmistä, jotka puhuvat, pitävät suurempaa ääntä kuin kymmenentuhatta jotka ovat vaiti
Ehkä suurin kritiikki mitä The Council on saanut osakseen, on sen keskinkertainen ääninäyttely. Arvostelijoiden mukaan hahmojen aksentit ovat aivan hirvittäviä, ja jopa ranskalainen päähenkilö puhuu amerikkalaisella aksentilla. Suomalaiseen korvaan hahmojen korostukset eivät kuulostaneet kovin pahoilta, mutta jos vaatimuksissa on täysin realistinen puhetapa, saattavat käytetyt painotukset keskinkertaistaa pelikokemusta.
Käyttöliittymä on selvästi suunniteltu konsolipelaajat mielessä. Valikoissa surffaaminen ja erilaisten avustavien esineiden valitseminen on näppäimistöä käyttäen hieman kömpelöä, mutta pienen opettelun jälkeen sekin onnistuu. Hiirenherkkyys on aluksi aivan päin mäntyä, mutta onneksi sen voi vaihtaa miellyttävämmäksi, vaikkakin tämä toiminto vaatii hieman säätämistä, sillä suoraan pelin asetuksista sitä ei voi muuttaa.
The Councilissa on määrä olla viisi muutaman tunnin pituista jaksoa, jotka saapuvat pelattavaksi parin kuukauden välein. Ensimmäinen osa The Mad Ones toimii hienona tutoriaalina, jonka aikana oppii hieman asioita hahmojen ajatuksenjuoksusta ja kartanon salaisuuksista. Pieniä vikoja ilmenee siellä täällä, mutta ne eivät kokemusta laimenna kovinkaan pahasti. On mielenkiintoista nähdä, esitelläänkö seuraavissa jaksoissa uusia historiallisia henkilöitä ja kuinka tarinassa lopulta käy.
