Bunkkerista julman maan lainehille ja taskut pullolleen
Kuten niin monta kertaa aiemminkin, lähtee seikkailu liikkeelle tutusta ja turvallisesta bunkkerista, jonne ihmiset ovat paenneet maanpäällisiä vitsauksia. Tällä kertaa bunkkerissa ei ole minkään sortin juonta, ja hahmonluonnin jälkeen paikan koluaminen on tarpeellista lähinnä välttämättömimpien varusteiden haalimiseksi. Hyvin pian karu todellisuus iskee silmille, kun oma kiva lintukoto on pakko jättää taakse ja on aika astua maailman turuille.
Alkuun Fallout 76 tarjoaa kulje-kerää-tutki -tyyppisiä tehtäviä. Karttaa ja kompassia joutuu kuitenkin jatkuvasti pälyilemään, ja kartan hidas aukeaminen alkaa ajan kanssa ärsyttämään. Kompassi on niin sekava kaikkine maamerkkeineen, ettei siitä ota välillä mitään selvää. Kompassin malli näyttää kovasti samanlaiselta kuin Skyrimissä, mutta siinä se toteutettiin huomattavasti paremmin. Lähempänä olevien kohteiden metrimäärä sentään ilmestyy ruutuun tarpeeksi läheltä kuljettaessa.
Selviytymisen elinehtona toimii tietenkin loottaaminen, joka on aina ollut Fallout-pelien parhaita ja kiinnostavimpia puolia. Varjopuolena löytyvistä esineistä ei saa minkäänlaisia vinkkejä, vaan seikkailijan on pakko työntää nenänsä lähes kiinni eri kohteisiin, nähdäkseen niiden sisältämät tavarat. Tavarapaljouden keskellä inventaario täyttyy kuin huomaamatta yli kantorajan ja tekee selviytymisestä huomattavasti hankalampaa. Konkarit osaavat seuloa parhaat tavarat kaiken roskan keskeltä, mutta kovin aloittelijaystävällisestä tekeleestä ei voi puhua keräilyn osalta ja säilytyslaatikon tai kaupan välillä joutuu ramppaamaan jatkuvalla syötöllä.
Hei, onhan täällä muitakin ja kimpassa on kivempaa... vai onko?
Tekoälyrobottien ja mutanttien keskellä Fallout 76:n paras puoli on ehdottomasti moninpeli. Arvokkaiden neuvojen lisäksi jokin ystävällinen sielu saattaa pelastaa kaatuneen taistelijan oltuaan oikeaan aikaan samalla sektorilla ja auttaa samalla selviytymään vihollisista. Vaan auta armias, minkä riippakiven sain itselleni tällaisen palveluksen myötä. Kaupankäyntikutsuja sateli ja kuulokkeisiin tuli siansaksaa sellaisella tahdilla, etten saanut mitään selvää.
Kun lopulta päätin suostua edes katsomaan, mitä kyseinen heppu haluaa, niin hän olisi halunnut vastineeksi kaikki ammukseni ja aseeni. Luonnollisesti kieltäydyttyäni sain puolet hänen ammusvarastostaan päälleni ja solvausten saattelemana loikkasin kartalla parin tutun pelikaverin ryhmään. Mainittakoon, että levelini oli liian matala, joten en voinut vielä osallistua tarjottuun The Divisionista tuttuun Dark Zonen rogue-taisteluun. Lyhyesti tiivistettynä avoimen maailman pelissä keskustelu sujuu todella luontevasti ja toimii hyvin, ellei kohdalle satu vastaavanlaisia tapauksia.
Vaan johan alkoi meno maistua paremmalta, kun kaksi "isoveljeä" auttoivat tehtävien kanssa ja sain hahmolleni myös power armorin, joka on elinehto pitemmälle edettäessä. "Haarniskan" myötä kantokyky paranee, korkeat putoukset eivät enää vahingoita ja ruudulla näkyvien mittareiden avulla touhu tuntuu selkeämmältä kuin perinteisiä status-palkkeja tiirailtaessa.
Yksi selkeä huono puoli täytyy kuitenkin mainita, sillä viholliset skaalautuvat lähistöllä olevien pelaajien mukaan. Vasta-alkajan näkökulmasta oli kohtalaisen karua taistella hädin tuskin kymmenlevelisenä 63-tason vihollista vastaan, koska kyseisestä otuksesta olisi pitänyt kerätä näyte ja sen tappaminen oli käytännössä mahdotonta. Alueella oli sattumoisin palloilut pari suurilevelistä pelaajaa, ja paikalle ilmestyminen väärään aikaan loi ylitsepääsemättömän esteen. Lopulta ei auttanut kuin lukuisten kuolemien myötä käydä nappaamassa oma varustepussukka talteen ja lähteä etsimään uusia haasteita. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että vihollisten tekoäly ei päätä huimaa maastossa liikkumisen osalta, sillä kaikki polvea korkeammalla olevat kynnykset ovat niille ylivoimaisia esteitä.
Valikoiden ja kontrollien sekamelska
Tottuneelle Fallout-vääntäjälle varustekiekot, pip-boyn kanssa toimiminen ja aseiden pikavalinnat ovat tuttua kauraa. Kontrollit ovat silti niin erilaisia verrattuna muihin toimintapeleihin, että totutteluun kuluu varsin paljon aikaa. Kaikenlaisia tavaroita kertyy aidosti niin paljon moneen eri valikkoon, että vie aikaa tutustua, mitkä kaikki roinat löytyvät minkäkin välilehden alta. Esimerkiksi samojen aseiden keräily muodostaa ongelman, kun vimpaimien kohdalla ei näy minkäänlaista viitettä niiden tasosta. Jonkinlainen paremmuusjärjestys olisi hyvä olla olemassa tai Diablo-pelien tapainen mahdollisuus heittää turhat tavarat junk-valikkoon mahdollisimman helposti. Junk-valikko on sentään olemassa, ja roinan myyminen yhtenä klönttinä tai niiden purkaminen rakennuspisteissä onnistuu helposti.
Nopea valikoiden käsittely ja selkäytimestä tulevat toiminnot onkin syytä opetella kunnolla, sillä avoimen maailman pelissä taukotilaa ei tunneta. Fallout-pelien oma erikoisuus, eli V.A.T.S. (Vault-Tech Anti-Targeting System) ei sekään ole oma itsensä. Aiemmissa Fallouteissa järjestelmän avulla pystyi jäädyttämään tilanteen ja harkitsemaan kaikessa rauhassa seuraavaa taisteluliikettään. Tässä V.A.T.S.:n tarkoitus on vain spotata maastossa liikehtivien kohteiden sijainti. Ruudulle ilmestyy kuitenkin tuttu osumaprosentin mahdollisuus, kun vihollista ammutaan V.A.T.S.:n aikana ja tietokone hoitaa tuolloin tähtäyksen automaattisesti.
Karu maailma, niputtain kortteja ja valokuvia muistoksi
Fallout eli ydintuhon jälkeinen maailma on kieltämättä karun näköinen ja nojaa näin ollen vahvasti pelin nimeen, mutta jotenkin rosoinen grafiikka ja liian "elämätön" ympäristö ei ainakaan hivele silmiä. Isommat viholliset ovat paikoin tyylikkään oloisia, ja mutatoituneet eläinkunnan hurjimukset näyttävät jopa hieman pelottavilta rynniessään päälle. Fallout 76 tarjoaa myös valokuvatilan, jossa hauskoimmista tilanteista voi räpsiä still-kuvia muistoksi.
Taistelut ovat helpoin tapa kartuttaa kokemuspisteitä, ja kaatuneilta vihollisilta saadut materiaalit kierrättämällä leveleitä kertyy varsin nopeasti. Jokaisesta tasosta pelaajan eteen avautuu korttipakkoja, joita käytetään hahmon boostaamiseen. Kortteja voi lisätä hahmolle kaikkiaan seitsemään eri ryhmään, ja niitä voi vaihdella vapaasti tarpeen mukaan. Korttipakat ovat siitä erityisiä, että niitä ei löydä kaupoista tai maailmalta. Ainoastaan hahmon levelien nostaminen tuo inventaarioon lisää valinnanvaraa aina neljännestä tasosta lähtien. Kortit elävöittävät pelikokemusta mukavasti: Jokaisen setin aukeamisen myötä tulee tunne, että yksi virstanpylväs on nyt saavutettu.
Viihtyy - ei jaksa - mennään silti
Fallout 76 on kokonaisuutena varsin viihdyttävä, vaikka se keskittyykin hyvin pitkälle loottamiseen, taistelemiseen, kartalle ilmestyvien eventtien koluamiseen ja muuhun yleiseen tutkimiseen. Laajan maailman läpikäymiseen tulee käytettyä helposti tuntikaupalla aikaa, mutta pelin käynnistyskynnyksen ylittämiseen saattaa kulua useita päiviä. Yksinäisellä seikkailijalla on valinnan vapaus mennä minne haluaa, ajan voi vapaasti käyttää vaikkapa oman tukikohdan rakentamiseen ja resurssien keräämiseen. Fallout 76:n suurimpana valuuttana käytetyt bottle capsit eli pullonkorkit mahdollistavat nopeamman tutkimuksen pikamatkustuksen avulla.
Pienet tekniset lapsukset, kuten ruudunpäivityksen ajoittainen romahtaminen etenkin nopeissa siirtymissä raastavat joskus hermoja. Taisteleminen tuntuu välillä väkinäiseltä suorittamiselta, jossa piestään aivottomia vihollisia melee-aseiden tai isompien jytkyttimien voimalla. Jatkuvaa riesaa aiheuttavat myös janon ja nälän tunteet, eikä ravintoa tai juomavettä tunnu löytyvän koskaan tarpeeksi. Ajan kanssa esimerkiksi vedenpuhdistamon saa rakennettua omaan tukikohtaan ja ruoanvalmistusresepteistä on suurta hyötyä. Sitä ennen saa tyytyä vesilammikoiden radioaktiiviseen litkuun sekä vihreällä pilkutuksella kuorrutettuihin eläimiin, kunhan valikosta löytyy riittävästi rad away -paketteja, joilla voi hillitä omaa mutatoitumistaan.
Fallout 76 ei ollut maailmaa mullistava kokonaisuus — viihdyin silti sen parissa. Mikäli kehityskäyrä jatkuu nousujohteisena, ansaitsee peli ehdottomasti myös jatko-arvostelun tulevina kuukausina.
