Viimevuotinen julkaisu jätti sooloilijat nuolemaan haavojaan, mutta Infinity Ward palauttaa Call of Duty -paketin miltei täyteen loistoonsa zombi-räimettä lukuun ottamatta: tarjolla on yksin- ja moninpelin lisäksi Spec Ops -yhteistyötehtäviä.
Katalaakin katalampi Al-Qatala
Pääkampanjaa ei voi miltään osin haukkua yksipuolisuudesta, sillä aseiden lippaat tyhjenevät erilaisissa maisemissa niin vanhan mantereen kuin Lähi-idän maastoissa, yöllä sekä päivällä. Pelaaja hyppää vuorotellen eri taistelijoiden saappaisiin muiden päähahmojen antaessa tulitukea. CIA-agentti Alex, SAS-joukkojen kapteeni Price ja kersantti Kyle Garrick johtavat taistelua, mutta todellisuudessa Modern Warfare on vapaustaistelija Farah Karimin tarina. Ydinporukka toimii hyvin yhteen, ja varsinkin legendaarinen viiksivallu, Price, ryhdittää tarinankerrontaa uuden ääninäyttelijän voimin. Pääpahikset jäävät harmittavan yksiulotteisiksi statisteiksi länsijoukkojen estäessä maailmaa luisumasta sekasorron valtaan.
Yksinpelin alkupuolisko tuntuu kuitenkin jopa liian tutulta: Al-Qatala-niminen terroristijärjestö aiheuttaa pelkoa ja tuhoa Euroopan alueella iskien yhden suurkaupungin ikonisista keskuksista. Samaan aikaan toisella rintamalla tasapainotellaan fiktiivisen Urzikstanin vapaustaistelun verisissä yhteenotoissa, joita hankaloittaa Venäjän sotavoimien läsnäolo. Yllätyksettömän alun jälkeen teos löytää jalansijansa takaumien kautta. Sodan raadollisuutta ja vaikutusta siviiliväestöön kuvataan rohkeasti tavalla, jota ei usein ole nähty. Sodassa on pelkästään häviäjiä, jossa tavalliset perheet joutuvat aina kärsijän rooliin. Kampanja on absurdi yhdistelmä Hollywood-viihdettä sekä tunteita ja ajatuksia herättävää sodankuvausta.
Nimet muutettu
Eilisen ystävä on huomisen vihollinen. Urzikstan kuvataan suurvaltojen pelinappulaksi, jossa itä ja länsi taistelevat poliittisesta vallasta, rahasta ja resursseista. Kuulostaako tutulta? Käsikirjoitus vilisee epäsuoria viittauksia Al-Qaidaan ja ISIS:ksen nousuun – nimet on vain vaihdettu. Tarina on faktapohjaista fiktiota, jossa mutkat vedetään välillä suoriksi. Tekijät kirjoittavat muun muassa kuoleman valtatien, The Highway of Death’n, historiaa uusiksi. Persianlahden sodan aikaan Yhdysvaltojen johtamat joukot motittivat ja pommittivat satoja Kuwaitista pakenevia kulkuneuvoja suurella moottoritiellä. Modern Warfaren universumissa saman nimisen teurastuksen taustalla on venäläiset.
Ristiriitaisista tuntemuksista huolimatta toiminta iskee kuin entiseen malliin. Modern Warfare on parhaimmillaan suljetuissa, ahtaissa ympäristöissä, joissa tavoite on selkeästi pelaajan tiedossa. Pimeännäkölaitteet tulevat tutuksi iskuryhmän iskiessä yön hämyssä vihollisten tukikohtiin lasertähtäimien valaistessa yönselkää. Avoimissa kentissä päälle rynnivät viholliset sekoittuvat liian usein omiin taistelijoihin. Välillä hyökkäyksen suuntakin aiheuttaa harmaita hiuksia ja turhia kuolemia. Tehtävärakenteet ovat monipuolisia puolustus- tai hyökkäystaisteluita, joiden tarkoitusperiä avataan perinteisillä välivideoilla.
Paluu juurille
Studio on aina osannut tunnelmallisen valaistuksen taiat, eikä sarjan uutukainen ole poikkeus. Audiovisuaalinen anti on paikasta tai ajasta riippumatta komeaa katseltavaa, minkä lisäksi äänimaailma on kauttaaltaan autenttinen. Perus PlayStation 4 pitää ruudunpäivityksen tasaisena läpi kampanjan, vaikka konsoli tuntuukin lähtevän ilmaan tuulettimien huutaessa. Modern Warfare on yksi konsolisukupolven komeimmista räiskinnöistä.
Infinity Ward käynnistää Modern Warfare -sarjan onnistuneesti uudestaan. Hieman kliseinen kampanja on rytmitetty taidokkaasti alun kompastelun jälkeen. Farah, kauhujen keskellä kasvanut nuori taistelija, antaa tarinalle kasvot ja henkilökohtaisen näkökulman sodan julmuuksista. Siinä mielessä kotisohvalla räiskiminen herättää ristiriitaisia tuntemuksia: toisten viihde on toisten arkipäiväistä kamppailua elämästä.
Call of Duty: Modern Warfare on joka tapauksessa paluu juurille ja todella toimiva räiskintä. Kampanjan jälkeen onkin hyvä katsoa Oscar-voittaja The White Helmets -dokumentti ja miettiä ihmiselämän arvoa muunkin kuin kiikaritähtäimen läpi katsottuna.
Moninpelin melskeissä (Teksti: Tero Lepistö)
Call of Duty: Modern Warfare palaa perusasioiden äärelle myös moninpelin puolella. Nykyisellä konsolisukupolvella hitaasti mutta varmasti laskeneiden myyntilukujen pelossa sarjaa on viety tulevaisuuden ohella takaisin menneisyyteen, ja tulokset muodostuivat verkkoräimeen osalta vaihteleviksi. Vaikka pari viimeisintä nimikettä ovat olleet maittavia tapauksia, erityisesti Infinity Wardin edelliset yritykset koituivat sarjan rimanalituksiksi. Ghosts painui ennätysajassa unholaan, eikä Infinite Warfaren verkkoräimeestä ole enää muuta muistikuvaa kuin klaustrofobisen pienet kentät ja yleinen ärsytyksen tunne.
Sitä huojentavampaa onkin todeta, että kompasteluiden jälkeen koko tuoteperheen luonut studio nousee vihdoin takaisin tasolleen, sillä Modern Warfare on onnistuneinta Call of Duty -verkkoräiskettä aikoihin. Uutukaisen vetovoiman huomaa jo konsoleiden kaverilistoja tuijottamalla: molemmilla alustoilla miltei unholaan ajautuneet nimimerkit ovat löytäneet tiensä takaisin tutun reaktiohipan pariin, eikä kyse ole pelkästään nostalgisesta nimestä.
Kaikki kohdillaan
Kaiken perustana toimivat edelleen timanttisen hyvät kontrollit. Liimatähtäilyn ja vuosittain vaihtelevan ammuksienkeston välinen balanssi on nyt poikkeuksellisen hyvin kohdillaan, joten räiskintä tuntuu juuri oikealta. Kuolema korjaa erittäin nopeasti, mutta meno tuntuu harvoin epäreilulta. Mahdolliset verkkoviiveen aiheuttamat tilanteet piilotetaan sen verran tehokkaasti, ettei ikääntyvän harrastelijatoimittajan tarvitse pahoittaa mieltään tappion hetkellä, vaan syyllistä haetaan peilistä. Kun pelinhakukin toimii ripeästi, voi teknisestä toteutuksesta antaa melko puhtaat paperit. Pari yhteysvirheeseen katkennutta sessiota tuntikausien testien aikana on vallan hyväksyttävä taso viikon sisällä julkaisusta.
Tällä kertaa erilaiset spesialistiluokat heitetään unholaan, ja sotilaiden väliset erot luodaan puhtaasti varusteiden avulla. Erityisesti aseiden todella laajat kehittämis- ja kustomointimahdollisuudet koukuttavat yllättävän tehokkaasti jopa kaikkien vuosien jälkeen. Lisäkiitoksena täytyy mainita, että myös ensimetreillä tarjottavilla valmisluokilla pääsee sujuvasti sodankäynnin makuun – toisin kuin viimevuotisessa Black Ops 4:ssä, jossa ojennettiin lähinnä hernepyssyjä onnetonta aloittelijaa masentamaan.
Otteluiden kokoluokkia venytetään perinteisen Call of Duty -kaavan molemmille puolille. Gunfight-mittelöt ovat tiiviin hektisiä kohtaamisia kahden hengen tiimeissä. Erittäin kompakteissa kentissä erien pituudet lasketaan sekunneissa. Peli myös arpoo käytettävän aseistuksen samalla pakottaen räiskijät mukavuusalueensa ulkopuolelle – toisin sanoen kokeilemaan sen perinteisen M4:n tai tarkkuuskiväärin ohella myös muita kiitettävän laajan tussarivalikoiman antimia.
Spektrin toiseen päähän esitellään uudistunut Ground War -moodi, jossa nähdään 64 pelaajan ohella liuta ajoneuvoja. Vahvasti Battlefieldiltä tuoksuva ison mittakaavaan räiske keskittyy lippujen valtaamiseen ja totta kai myös yleiseen häröilyyn. Ground Warin paras puoli lienee mahdollisuus nostattaa normimatseissa romahtanutta itsetuntoaan, sillä panssarivaunun puikoista käsin on toistaiseksi jopa hämmentävän helppo napsia taistelukentällä säntäilevien vastustajien päänahkoja. Viihdyttävää kulkupeleillä huristelua varjostaa pelimoottorin kömpelö fysiikanmallinnus, kun tankin puikoissa pitää väistellä käytännössä kaikkea mahdollista aina heiveröisistä liikennemerkeistä lähtien.
Yksi Infinity Wardin isoimmista kompastuskivistä perinteisillä moninpeliareenoilla on ollut karttasuunnittelu. Tälläkin kertaa mukaan mahtuu pieniä ohilyöntejä, kuten graafisesti näyttävän Piccadilly Circuksen ärsyttävän ahtaat kadut, mutta kokonaisuus nousee positiivisen puolelle. Pääosin Lähi-Idän maisemiin sekä erilaisiin pikkukyliin sijoittuvat kentät tarjoavat ennen kaikkea sopivan suuret puitteet ja riittävästi taktisia etenemisvaihtoehtoja. Karttojen rakenne on keskimäärin hyvin sokkeloinen, mikä tarkoittaa sokeasti aseet tanassa rynniville huonoja uutisia. Modern Warfare onkin selkeästi hidastempoisempi ja rauhalliseen etenemiseen kannustava kuin sarjan edustajat keskimäärin. Ympäristön tarkkailu saa jopa hieman koomisia piirteitä ylikorostettujen askeläänien muodossa – ilman vaimennusapua etenevät ammattisotilaat kuulostavat toisinaan kuin juoksisivat puukengillä.
Modern Warfaren moninpeli tuskin jää elämään samanlaisena klassikkona ja ilmiönä kuin alkuperäinen nimikaimansa, mutta kokonaisuus on silti kaikin puolin erittäin onnistunut. Jatkon kannalta lupaa hyvää myös se, että Activision malttaa vihdoin luopua sikahintaisista pelaajayhteisön erottavista karttapaketeistaan, joten lisäsisältöä pitäisi olla luvassa ilmaiseksi vuoden mittaan. Vielä kun röyhkeään rahantekoon mieltynyt jenkkijulkaisija malttaa pysyä mikromaksujen osalta puhtaasti kosmeettisen sälän puolella, niin tätähän pelaa vallan mielellään vähintään seuraavaan iteraatioon asti.
