Doom Eternal totisesti suorittaa kaiken tismalleen tämän oppikirjan mukaan, sillä vuoden 2016 edeltäjän pohjalle rakennetaan suorastaan hengästyttävä kokonaisuus niin yltäkylläisen sisältönsä kuin silmiä hivelevän ulkoasunsa puolesta. Pitkän, miltei 20-tuntisen, demoninlahtausretken aikana mieleen kuitenkin juolahtaa silloin tällöin ajatus, että kenties vähempikin riittäisi.
Täydellä temmolla
Kun vielä nelisen vuotta sitten Doomin paluuseen suhtauduttiin lähinnä varovaisen toiveikkaasti, nousivat odotukset jatko-osaa kohtaan taivaisiin välittömästi sen julkistuksen yhteydessä. Id Software osoitti viime kierroksella, miten ysäriklassikko modernisoidaan onnistuneesti nykypäivään. Samaa sapluunaa hyödynnetään pääosin edelleen.
Tärkeimpinä kulmakivinä esi-isien suuntaan toimivat yhä kenttiin piilotetut lukuisat salaisuudet sekä nykypelien mittapuulla poikkeuksellisen kiihkeä taistelurytmi. Toisin kuin monet muut maailmaa pelastavat pyssysankarit, vähäpuheinen Doom Slayer ei vietä aikaansa nurkan takana elinvoiman perään huokaillen, sillä paikoilleen jämähtäminen tarkoittaa yhtä kuin kuolemaa. Mahdottomilta vaikuttavista kertoimista huolimatta tilanteet otetaan aina haltuun mahdollisimman aggressiivisella otteella ja tulta päin syöksymällä.
Räiskintämekaniikka nojaa vahvasti aktiiviseen liikkumiseen. Vaikka lisää energiaa ja ammuksia ripotellaan myös kentällä lymyileviin laatikoihin, paras keino molempien haalimiseen on saalistaa ne suoraan demonien selkänahasta. Kuoleman kielissä kieriskelevät vastustajat viimeistellään brutaaleilla ja aina yhtä tyydyttävillä tappoanimaatioilla, jolloin energiapalkki täyttyy kuin itsestään. Vastaavasti panoslaaria täydennetään laulattamalla moottorisahaa onnettoman örkin sisuskaluissa. Erilaisilla heikkouksilla varustettuja mörököllejä vastaan taistellessa aseympyrän ripeä hyödyntäminen tulee niin ikään tutuksi.
Resurssien sietämätön riittämättömyys
Doom Eternalissa asevalikoimaa viedään entistä raskaampaan suuntaan, ja tussareiden kehitys on monipuolisempaa. Kehittäjät ovat kuitenkin alkaneet nuukailemaan ammusvarastojen kanssa. Vähänkään isommissa taistelukohtauksissa – joita pelissä todellakin riittää – kudit loppuvat yleensä aina jossain vaiheessa, eikä apua tilanteeseen tarjoava sahan laulattaminenkaan onnistu ilman alati hupenevaa polttoainetta kuin aivan heiveröisimpiä vastustajia kohtaan.
Vaikka ratkaisu pyrkii tietyllä tapaa entistä tarkempaan taktikointiin oikeiden aseiden hyödyntämisessä, näkisi haastetta mieluummin revittävän nimenomaan katraan mahdollisimman ripeästä harventamisesta – pelin vauhdikkaaseen luonteeseen paremmin sopivalla tavalla. Kyseessä on lopulta pieni kauneusvirhe muutoin loistavassa toiminnassa, eikä seuraavaan taistoon tarvitse lähteä niin sanotusti tyhjin käsin. Siltikin, edellisen osan avokätisempi ratkaisu miellytti enemmän.
Kenttäsuunnittelun suhteen isoin muutos liittyy tasohyppelyelementin korostamiseen. Aluksi pahaenteiseltä kuulostanut loikinta ja pyrähtely tasanteelta toiselle toimii tarkkojen kontrollien sekä riittävän anteeksiantavien välimatkojen vuoksi yllättävän soljuvasti. Etenemisreitti pysyy hyvin selvillä hienovaraisten visuaalisten vihjeiden avulla, ja salaisuuksien metsästämiseen tulee uutta puhtia reviirin laajentuessa joka suuntaan. Parkourmaista syöksähtelyä ilmojen halki esimerkiksi lähitangoista vauhtia hakemalla käytetään oivana apukeinona myös taisteluiden aikana.
Maapallon komeimpia
Doomien juoni koostuu perinteisesti kovin köykäisestä hötöstä: Milloin mistäkin syystä vapautettujen helvetin voimien myllerrystä vastaan löytyy vain yksi lääke, ja se on sankarin jakama väkivalta. Tällä kertaa panostusta tarinapuoleen nostetaan pykälän verran tuhdimmaksi, kun alamaailman kätyrit saapuvat maapallolle. Lyhyet välivideot säestävät etenemistä kenttien taitekohdissa. Pieni viilaus on onnistunut, vaikka samalla aavistuksen tarpeeton. Suurin osa maailman yksityiskohdista pidetään yhä erilaisten keräiltävien dokumenttien takana, joten syvempi paneutuminen mytologiaan jää oman kiinnostuksen asteen mukaisesti päätettäväksi.
Päällisin puolin kovin yksioikoisen tarinan tärkein anti onkin kuljettaa sankaria näyttävästä kentästä toiseen edes jonkin verukkeen perässä. Ympäristöjen monipuolisuudessa ja eritoten näyttävyydessä Doom Eternal pieksee edeltänsä selvästi. Juuri kun alkupuoliskon helvetillisen kuorrutuksen saaneet kaupunkirauniot alkavat kyllästyttää, maisemat vaihtuvat kuin pyynnöstä. Teema toki pysyy pelin hengen mukaisena läpi matkan, joten kukkakedoilla ilakointia ei kannata vieläkään odottaa. Kuitenkin muutamat seesteisemmät hetket loksauttavat miltei tehokkaimmin leukoja kauneudellaan ja eeppisyydellään. Näin loppuvaiheessa konsolisukupolvea enää harvoin pysähtyy ihastelemaan upeita näkymiä, mutta Id Software onnistuu rutistamaan kaiken irti käytettävästä raudasta.
Vaikuttavinta kokonaisuudessa on sen sulavuus. Xbox One X:llä testattu peli ei takellellut käytännössä kertaakaan, vaan ruutu päivittyy silkinpehmeästi tilanteesta riippumatta. Ottaen huomioon parhaimmillaan kymmenet yhtäaikaisesti kimppuun vyöryvät ja yksityiskohtaisesti mallinnetut viholliset, voi tiimin teknistä osaamista vain ihailla. Vaikka sarja ja kehittäjä juontavat juurensa vahvasti PC-puolelle, ei ohjaintoteutuskaan jätä toivomisen varaa. Tähtääminen luonnistuu kuin genren parhaissa edustajissa, eikä laajan arsenaalin sulava hyödyntäminen aiheuta pienen totuttelun jälkeen päänvaivaa. Esimerkillistä suorittamista.
Turhan tuhti mutta muutoin timanttia
Moninpeli kokee täysremontin. Edellisen osan hyvin perinteinen sinkohippa sekä kenttäeditori heitetään tylysti manan maille. Sen tilalla esitellään kolmiodraama, jossa kaksi pelaajaa ohjastavat demoneita pyrkimyksenään lahdata soolona sukkuloivan Doom Slayerin. Varsin mielenkiintoinen konsepti ei kuitenkaan yllä odotusten tasolle, sillä hektiset matsit aivan liian pienissä kartoissa ajautuvat yleiseksi sekasorroksi vailla tavoiteltua taktisuutta. Aika näyttää, saavuttaako omintakeinen idea pysyvämpää pelaajayhteisöä ja sitä kautta syvällisempää sisältöä.
Doom Eternal on suorastaan syntisen loistava peli. Ainoa todellinen ongelma onkin, että jo sen edeltäjä muodosti äärimmäisen erinomaisen ja tarkoin mietityn kokonaisuuden, joten menoa ei tarvitsisi enää väkisin paisuttaa. Etenkin loppupuolen sessioiden aikana alati massiivisemmissa kohtauksissa mieleen hiipii turhan usein turhautuminen, kun näennäisesti viimeisen aallon päälle isketään niskaan vielä pari yletöntä kuritusta kestävää kiusankappaletta.
Sama pätee erilaisiin kehitettäviin kohteisiin, kun pelkästään puvun ominaisuuksien jalostamiseen tarjoillaan parit kaaviot entistä sekavamman aseiden nypräämisen lisäksi. Toki kyseiset ominaisuudet tuovat useiden kaipaamaa syvällisyyttä, mutta Doomin kaltainen nopeatempoinen räiske ei oikeastaan hyödy mitään ylimääräisestä valikoissa surffaamisesta.
Kevyiden mammuttitaudin oireiden ja onhoisen nettipuolen lisäksi kritisoitavaa on kovin vaikea keksiä. Äärimmäisen toimiva perusmekaniikka rullaa edelleen loistavasti, ja pelin tekninen osasto saattaa suurimman osan kilpailijoistaan suorastaan naurunalaiseksi. Raudankovaa ensimmäisen persoonan sooloräiskintää etsiville Doom Eternal on edeltäjänsä tavoin suorastaan ohittamaton tarjous – kunhan hermot ovat kunnossa ja muistaa nauttia määränpään sijaan matkasta.
