Ehdin tahkoamaan The Waylandersia noin neljän tunnin ajan, kunnes vastaan tuli rikkinäinen tehtävä ja eteneminen loppui kuin seinään. Pikaisen pyrähdyksen aikana sain kuitenkin jonkinmoisen käsityksen siitä, millaisen pelin parissa kehittäjät puuhastelevat.
Kelttejä ja keskiaikaa
Tarinan suhteen odotukset ovat korkealla, sillä käsikirjoituksen parissa uurastavat Telltale Gamesin nimikkeistä tuttu Emily Grace Buck sekä BioWarella työskennellyt Mike Laidlaw. Pelaaja heitetään kelttien kuninkaan henkivartijan saappaisiin. Kruunupää sekalaisine seurueineen on seilaamassa kohti jumalten asuttamaa saarta, tarkoituksenaan keskustella jumalolentojen kanssa päivän kuumimmista aiheista. Kuten arvata saattaa, heidän saavuttuaan perille menee kaikki plörinäksi, eikä ruumiilta vältytä. Pelaajalla ei kuitenkaan ole hajuakaan siitä, mitä kammottavaa saarella oikein tapahtuu, sillä suurin osa välivideoista loistaa poissaolollaan.
Eräs The Waylandersin mielenkiintoisimmista tarinallisista ominaisuuksista on aikamatkustus kelttien aikakauden ja keskiajan välillä. Harmillisesti ajasta toiseen siirtymistä ei alfaversiossa päässyt kokeilemaan, joten ominaisuuden vaikutus tapahtumien kulkuun jää täydelliseksi arvoitukseksi.
Minä ja ne muut
Perinteisten roolipelien tapaan pelaaja luo oman sankarinsa alusta alkaen. Valittavana on kuusi fantasiapohjaisista luomuksista tuttua perusluokkaa, kuten alkukantaista voimaa uhkuva soturi ja taikasauvaa taidokkaasti heilutteleva velho. Rotu valikoidaan viidestä eri vaihtoehdosta, jotka vaihtelevat aina perinteisen tylsästä ihmisestä harmaahipiäiseen, kuolemattomaan Mourianiin saakka. Ulkonäköä pystyy muokkaamaan melko rajoitetusti, ja ainakin tällä hetkellä ruumiinrakenne on sidottu hahmoluokkaan: soturit näyttävät lihaksikkailta mörssäreiltä, kun taas maagit ovat rakenteeltaan paljon hentoisempia. Tämä vaikuttaa periaatteessa ihan järkevältä päätökseltä, muttei luultavasti tule miellyttämään ihan kaikkia pelaajia.
Pelaajan joukkioon liittyy monia muitakin hahmoja, joten yksin ei kelttien maailmassa tarvitse vaeltaa. Lyhyen tapaamisen perusteella voin sanoa, että uudet tuttavuudet ovat luonteeltaan riemastuttavan persoonallisia, ja heidän keskenäiset kinastelunsa saavat suupielet kääntymään virneeseen.
Kärhämöintiä sulosävelten tahdissa
Taktiset taistelut hoituvat reaaliaikaisesti, mutta jos kaipaa lisää miettimisaikaa seuraavalle siirrolleen, voi tapahtumat laittaa tauolle painamalla space-näppäintä. Alfaversion kärhämät eivät aina suju ongelmitta, ja jopa verenvuodatuksen aikana ilmenevien bugien takia pelin joutuukin käynnistämään uudelleen tämän tästä.
The Waylandersin maisemat näyttävät jo nyt häikäisevän huikeilta. Teos saa täydet pisteet myös taustalla raikuvista eeppisistä soinnuista, jotka on säveltänyt kolminkertainen BAFTA-ehdokas, mies Fallout-pelien teemamusiikin takaa, Emmy-voittaja Inon Zur. Tämän lisäksi korville tarjotaan nannaa loistavan ääninäyttelyn muodossa.
Early Accessissa vajaan kuukauden viihtyneeseen teokseen ei vielä tässä vaiheessa kannata tuhlata roposiaan. Sisältöä ei ole tarjolla nimeksikään ja lukuisat bugit sekä puutteet häiritsevät etenemistä tehden siitä osittain jopa mahdotonta. Tämä tuntuu harmilliselta, sillä persoonallisten hahmojen ja lumoavan komeiden maisemien parissa viihtyisi mieluusti tunnin jos toisenkin. Pelissä on kuitenkin runsaasti potentiaalia ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, tulee The Waylandersista varmasti esikuviensa arvoinen roolipelieepos.
