Vielä kerran
Mario Party Superstars on kirjaimellisesti hittiparaati sarjan parhaista paloista. Se ei sisällä mitään uutta tai mullistavaa, eikä oikeastaan minkään osan vikoja ole korjattu. Kaikki on paketoitu nätisti täysihintaista julkaisua varten, mutta sarjan veteraanit tarvitsevat aikamoiset nostalgiakakkulat naamalleen, jos aikovat nauttia kokonaisuudesta täysin rinnoin.
Yhdeksänkymmentäluvun lopulla käynnistynyt Mario Party -sarja edusti pitkään bilepelien aatelia. Nokkela sekoitus lautapeliä ja railakkaita minikilpailuja aiheutti varmasti yhtä paljon tappeluita kuin Monopoli aikanaan. Vuonna 2018 julkaistu päivitys Switchille tarjoili pitkälti sitä samaa pienin parannuksin, mutta edusti kuitenkin tietynlaista askelta eteenpäin tutussa kaavassa. Historiallinen vilkaisu sarjan alkulähteille vahvistaa tätä fiilistä entisestään. Perusteet ovat kaikki lähestulkoon samoja. Pelaajat edelleen kisaavat lautapelimäisellä tasolla pisteistä, joilla vuorollaan ostetaan tai voitetaan tähtiä. Eniten tähtiä kerännyt voittaa, ehkä. Satunnaisuus on nimittäin edelleen pelin raivostuttavin osa-alue, joka ei ole poistunut mihinkään.
Pelejä vaikka muille jakaa
Vaikka ihan kaikkia minipelejä ei ole ängetty mukaan, noin sadan kilpailun pakkauksessa on tekemistä toviksi jos toiseksi. Osa niistä on jopa vanhentunut arvokkaasti. Mutta samalla on vaikea ymmärtää kenelle lopputulos oikeastaan on suunnattu. Vanhemmat fanit saattavat huokailla nostalgian perään muutaman hetken verran, mutta uudempiin ja monipuolisempiin minipeleihin tottuneet huomaavat puutteet nopeasti. Parhaimmat näistä ovat edelleen nokkelia ja vauhdikkaita ralleja; huonoimmat taas muistuttavat ajasta, jolloin Nintendo vielä yritti löytää yhteistä säveltä sarjalle.
Minipelit rajoittuvat siis teknisellä tasolla aikaan, jolloin esimerkiksi liiketunnistusta ei näissä käytetty. Yksi historian saatanallisimmista ohjainten tuhoajista, eli köydenveto, on myös löytänyt tiensä päivitettyyn versioon. Sen infernaalista kauhua ei ole parannettu mitenkään.
Hahmojen osalta valikoima on myös tuttuun tapaan typistetty. Uudempia suosikkeja ei löydy etsimälläkään. Vanhemmat patut ovat varmasti mielissään, kun pääsevät valitsemaan omat klassiset kilpailijat. Nopat ovat samalla tavalla rajoitettu vain vanhaan kaartiin.
Lautoja vaivaa sama vika. Kaikki ovat pohjimiltaan kelvollisia ja hauskojakin, mutta yllätyksiä on turha odottaa. Toisin kuin vaikka alkupään Mario-pelit, Party-sarja ei tarjoile samanlaista ajatonta viehätystä. Visuaalisesti kaikki on huippuunsa kiillotettua ja ajan hammas on pidetty loitolla kiitettävästi. Mutta vuonna 2018 julkaistu Mario Party 8 on sisällöltään edelleen parempi kokonaisuus, vaikka siinä on vähemmän tekemistä.
Ken vanhoja muistaa
Retroilusta nillittäminen olisi muuten ihan turhaa puuhaa ellei Nintendo kauppaisi uusinta kokoelmaa täydellä hinnalla. Siinä vaiheessa on pakko kysyä kenelle tuote on lopulta suunnattu. Testasin uusvanhaa bilepeliä niin ikäisteni kuin toistakymmentä vuotta nuorempien tenavien kanssa, ja lopputulokset olivat juuri sitä mitä odotin. Vanhemmilla puolet ajasta käytettiin vanhojen muisteluun. Kartoista etsittiin tuttuja keinoja aiheuttaa muille hallaa, minipelien olemassaoloa kirottiin alimpaan helvettiin. Kaikkea sitä, mitä me teimme vuosituhannen vaihteessa.
Uusi sukupolvi sen sijaan ihmetteli heille tuttujen ominaisuuksien puutteita. Missä ovat lempparit, miksei tässä voi tehdä samoin kuin uudessa pelissä? Kaikilla oli lopulta hauskaa, jahka kulttuurishokki laantui hieman. Mutta parin pelikerran jälkeen vanhat herrat totesivat saaneensa tarpeekseen. Menneitä on kiva muistella pienissä annoksissa, eikä niiden arvo ole täyden pelin hinta. Nuoremmat halusivat lopulta vaihtaa takaisin Mario Kartin pariin.
Mario Party Superstars ei missään nimessä ole huono peli. Sarjan perusteet ovat niin vankalla pohjalla, että sen viehätys on syystäkin kestänyt näin pitkään. Mutta kaikki ikääntyvät, eivätkä kaikki kestä aikaa yhtä hyvin. Jos tämä kokoelma olisi julkaistu paloiteltuna DLC-pakettina, josta voisi itse valita mitkä laudat ja pelit haluaa liittää mukaan tuomaan maustetta uusimpiin peleihin, niin sen arvo tuntuisi moninkertaisesti suuremmalta. Itsenäisenä ja kalliina julkaisuna näin ei käy. Jossain välissä sitä alkaa vain miettimään, mistä on lopulta tullut maksettua.
Muistamisen ei tulisi olla näin kallista.
