Tiedemies totuuden tiellä
Jokainen elokuva ja videopeli tarvitsee sankarin. Chernobylitessä päähahmo ei kuitenkaan ole erityisen vahva tai charmikas, vaan tavallinen ukrainalainen ydinteknikko nimeltään Igor. Igor on ydinvoimalan vanha työntekijä, joka 30 vuotta sitten tapahtuneessa onnettomuudessa kadotti kihlattunsa Tatyanan. Vuosikymmenien ajan Igorin parempi puolisko on ilmestynyt miehen uniin ja pään sisälle aiheuttaen aistiharhoja ja herättäen vanhoja muistoja. Näkyjen painostamana Igor värvää iskujoukon palatakseen laskeuma-alueelle ja selvittääkseen rakkaan puolisonsa kohtalon.
Aluetta kansoittavat vihamieliset NAR-sotilaat sekä oudot ja mystiset mutaatiot. Matkan varrella etsitään johtolankoja Tatyanan olinpaikasta ja avainhenkilöistä, joilla voi olla tapahtuneesta tietoja. Igorin matkaa tähdittävät myös vaikeat valinnat, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Miehen pään sisällä puhuva Tatyana opastaa ja antaa hieman kyseenalaisiakin ohjeita ja valintoja, jotka jäävät pelaajan omantunnon ratkaistaviksi. Tarina ja tarinankerronta on kuitenkin Chernobyliten vahvuus. Totuuden selvittäminen tuntuu henkiökohtaiselta ja koskettavalta. Valinnoilla tuntuu olevan riittävä painoarvo tapahtumille. Myös ronskia huumoria löytyy, mikä kuoleman rajamailla olevassa selviytymisskenaariossa on oleellinen apu.
Suosittelen vahvasti turvautumaan alkuperäiseen venäjänkieliseen ääninäyttelyyn, sillä englanninkielinen raita on suorastaan pökkelöä ja huonosti toteutettua. Dialogia ei ole läjäpäin, mutta riittävästi, ja huonot englanninkieliset letkautukset rikkovat immersiota tehokkaasti.
Selviytymiskauhua ja puuhastelua
Pelaaminen koostuu hahmon kehittämisestä, resurssien ja johtolankojen keräämisestä, tehtävistä sekä tukikohdan varustelusta. Päivän aluksi on valittava toteutettavat tehtävät sekä valittava sopiva henkilö hommaa hoitamaan. Päivittäiset tehtävät keskittyvät jonkin tietyn resurssin keräämiseen, ja valitun hahmon kykyjen mukaan onnistumisprosentti joko laskee tai nousee. Alkuun tiimi koostuu vain Igorista ja yhdestä tiimiläisestä, mutta matkan varrella apukäsiä voi rekrytä lisää. Tai siis voi, jos tekee oikeat valinnat. Valitettavasti peli ei juuri anna vihjeitä valinnoissa, vaan on täysin sattuman kauppaa osuuko päätös oikeaan ja saatko palkinnoksi uuden huonetoverin, vai missaatko mahikset kokonaan. Onnistuneesti rekrytyt toverit muuttavat asumaan tukikohtaan ja ovat apuna askareissa.
Pelihahmojen psyyke on tärkeä elementti, ja siitä tulee huolehtia. Päivän päätteeksi valitaan ruoka-annokset porukalle. Jos sapuskaa ei ole riittävästi, niin tulee itku. Myös huonot varusteet tai sänkyjen vähäinen määrä voivat aiheuttaa närää, kuten myös huonot valinnat. Liittolaisilla on muutakin virkaa kuin toimia ylimääräisenä suuna ruokavarastossa. Igor ei nimittäin kehitä taitojaan itsekseen, vaan jokaiselta tiimiläiseltä voi oppia uniikkeja kykyjä, jotka auttavat tiedemiestä muuttumaan labrahissukasta Tšernobylin Ramboksi. Selviytymisen kannalta erilaiset kyvyt ovatkin äärimmäisen tärkeitä ja helpottavat edessä olevaa urakkaa.
Oman tukikohdan varustelu on alkuun ihan kivaa, joskin pidemmän päälle hyvin yksitoikkoista ja rasittavaa. Erilaiset työpöydät aseiden ja varusteiden paranteluun ovat hyödyllisiä, mutta muutoin tehtävä on lähinnä mielistellä muuta porukkaa ja huolehtia riittävistä sängyistä, ruukkukasveista ja ilmanlaadusta. Nikkarointia häiritsee myös äärimmäisen tylsä lootti, jota eri kartoilta löytyy. Alueiden tutkiminen ja penkominen resurssien vuoksi käy nopeasti itseään toistavaksi ja työlääksi. Asiaa ei edesauta eri karttojen hyvin vähäinen määrä. Samat alueet ja rakennukset tulevat siis valitettavan tutuiksi yhä uudelleen ja uudelleen. Satunnaiset tapahtumat ja etsittävät vihjeet tuovat pientä fiilistä samoiluun, mutta pääasiassa meno on hyvin puuduttavaa. Tekemisen ähky ja siitä aiheutuva krapula on valitettava sivuoire.
Teknisesti suorastaan säteilevää
Chernobylite on julkaistu aiemmin PC:lle ja vanhemmalle konsolisukupolvelle. En ole aiempia versioita pelannut, mutta lukemani perusteella varsinkin konsoliversiot ovat olleet hyvin rikkinäisiä ja paikoin jopa pelikelvottomia. Nyt arvioitu PlayStation 5 -versio kyllä loistaa, nimittäin teknisesti kyseessä on varsin upea ja toimiva tuote. Kaatuilua tai talletusten häviämistä ei tullut itselläni kertaakaan vastaan. Graafisesti kaikki toimii kiitettävästi. Ruudun sulavuutta voi muutamalla lisäväännöllä asettaa mieleisekseen, ja isompia pomppuja ei näy.
Äänimaailma on sekin aiemmin mainittua englanninkielistä ääninäyttelyä lukuunottamatta hyvää. Tunnelmalliset äänet ja musiikit luovat pienimuotoista kauhua, ja tarkoin sijoitetut efektit luovat yllättäviä ja jopa pelottavia kohtauksia. Mitään suurempia hyppysäikkyjä ei onneksi ole, mutta piinaavaa ja jännittävää kauhua sitäkin enemmän.
Jonkin verran risuja on annettava kontrolleille, varsinkin ampuessa ja tähdättäessä. Tulitaistelut ovat onneksi hyvinkin valinnaisia, mutta hädän hetkellä ampuminen ja tähtääminen on tuskaisan kömpelöä. PS5-ohjaimen haptiset ominaisuudet tuovat pientä lisäelementtiä ohjaamiseen: ohjaimen ominaisuuksia on kaikesta kankeudesta huolimatta hyödynnetty mukavasti.
Ristiriitainen ääni päässäni
Niin paljon kuin innostuinkin pelin tarinasta, niin muu oheistekeminen löi vastapalloon jatkuvalla syötöllä. Pääjuonen voi onneksi läpäistä vähäisemmälläkin tutkiskelulla, mutta varsinkin vaikeammilla vaikeustasoilla hyvä valmistautuminen on elinehto. Suurena selviytymis-genren ystävänä Chernobylite jätti vähän kylmäksi, vaikka potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Ukrainan sodan vuoksi tulin myös katsoneeksi pelimaailmaa eri silmin. Vaikka tarina ei liity mitenkään nykyiseen maailmantilanteeseen, niin herätti se silti ristiriitaisia ajatuksia myös tunnepuolella.
Igorin seikkailun aiemmin kokeneet voivat huoletta miettiä version päivittämistä PS5-versioon, sillä kyseessä on teknisesti hieno ja toimiva tuote.
