Ja olipahan kokemus, yksi viime vuosien parhaimmista. Kaksi asiaa kokonaisuudessa kuitenkin aiheuttivat normaalia enemmän harmitusta.
Tapahtui joskus kaukana menneisyydessä
TÄSSÄ TEKSTISSÄ ON MUUTEN SPOILEREITA ITSE PELISTÄ.
ÄLÄ LUE ETEENPÄIN, MIKÄLI ET HALUA TIETÄÄ YHTÄ SUN TOISTA THE LAST OF US PART II:STA.
Mikään paketti ei liene täydellinen, ei myöskään tällä kertaa. Vaikka omaa peli-iloani laskeneet pari asiaa eivät olleet massiivisia, niin ne saivat silti haromaan hiuksia harmistuneena. Omia hiuksiani sekä satunnaisten vastaantulijoiden.
Ensimmäinen keljutusta aiheuttanut asia oli takaumien määrä. Tämä voi olla henkilökohtainen preferenssi, mutta en äkkiseltään muista yhtäkään viihdetuotetta elokuvista peleihin, joissa olisin nauttinut takaumista sen suuremmin. Okei, hetken miettimällä varmasti jotain tulisi mieleen, mutta suurimmaksi osaksi menneiden kaivelu ei ole itselleni se innostavin tapahtuma. Edes Lost-sarjassa, jossa takaumia piisasi vaikka kuinka ja paljon. Mieluummin jatkaisin tarinaa nykyhetkessä.
Oli miten oli, niin The Last of Us Part II:ssa takaumia oli useammat kappaleet. Ensin Ellien matkassa hypittiin menneisyyteen museomatkoihin ja tyhjentämään hotellia. Ja kun tarinan alussa kohdattu Abby viimein kohdataan kasvotusten, hypätään heti ajassa kolme päivää taaksepäin. Eli… aloitetaan takauma, tavallaan?
Ei siinä, tutustutaan Abbyn eloon sitten tarkemmin. Mutta sitten vuorossa ovat Abbyn menneisyyden useammat muistelotakaumat, joiden alkaessa huokaisin pettyneenä niin syvään, että kyseinen hönkinä hajotti sekä omat että naapurin ikkunat. Takaumia takaumassa. "Yo dawg, I heard you like flashbacks, so we put flashbacks in your flashbacks so you can flashback while you flashback", sanoisi Xzibit.
Onneksi nämä menneiden kaivelut olivat paitsi lyhyehköjä, niin ne myös oikeasti avasivat hahmojen taustoja ihan kohtuullisen mukavasti. Ymmärrän niiden pointin kyllä, vaikka en niistä niin pähkinöinä ollutkaan.
Naughty Dog -studiolle pitää kuitenkin antaa iso käsi tarinalle ja sen kuljettamiselle, takaumilla ja/tai ilman.
Kaiken kaikkiaan kupletin juonelle pitää antaa eniten kehuja siitä, miten se kääntää pelaajan mielen ylösalaisin matkan varrella. Aivan alussa näet, ainakin itse, vihailin Abbyn hahmoa yli kaiken hänen tekojensa takia. Mutta kun hänen motiivinsa aukeavat ja uuden tuttavuuden kanssa pääsee viettämään aikaa, alkoi hänestä pitämään jopa Ellietä enemmän. Aivan lopussa, ainakin itselläni, olivat kaikki sympatiat Abbyn puolella. Samaan aikaan antipatiat Ellietä kohtaan olivat kovat. Etenkin ihan vihoviimeinen taistelu oli kovin ristiriitainen kokemus.
Huimaa tarinankerrontaa.
Kuin nälkävuosi
Mutta se toinen itseäni keljuttanut asia pelissä on asia, joka mainittiin arvostelussammekin (klik) jatko-osien perisyntinä, eli liiallinen pituus. Yli 20 tunnin kokonaisuus tuntui liian pitkältä, etenkin näin tarinavetoisessa nimikkeessä. Asiasta on arviossa tarinoitu enemmän, joten en ala toistamaan niitä tässä erikseen.
Ei siinä, mukaan mahtui kosolti paljon huippukohtia. Ja suurempi osa niistä Abbyn roolissa. Niihin korkeimpiin huippuihin kuuluivat muun muassa arpien kohtaaminen puistossa, tarkka-ampujan luotien väistely sekä sen jälkeen tapahtuva yhteenotto, kahden eri vihollisryhmän usuttaminen toistensa kimppuun punavalon sävyttämässä metrotunnelissa, yllätyshyökkäys omaa asetta kustomoitaessa ja monta muuta. Niin, ja oli siellä seassa tarinallisia välivideokohtauksia, jotka myös jäivät mieleen – vihoviimeinen takauma Ellien ja Joelin kanssa noin esimerkiksi.
Olin aluksi vähemmän innokas tarttumaan The Last of Us Part II:een, sillä en ensimmäisestä pelistä ollut niin intopinkeänä. Hyvä peli sekin, mutta raskas. Kokonaisuutena The Last of Us Part II on myös todella raskas, minkä lisäksi itseäni häiritsivät nuo edellä mainitut asiat. Siitä huolimatta pidin tästä kokemuksesta huomattavasti enemmän. Kutsuisin tätä kakkososaa jopa mestariteokseksi. Helposti.
En ole perehtynyt niihin huuteluihin, joita nimike sai julkaisunsa yhteydessä osakseen, mutta päätän uskoa, että ne liittyivät myös noihin takaumiin. Oikeat syyt liittynevät ihmisten ahdasmielisyyteen, joten sitä suuremmalla syyllä jätän asian selvittämättä. Tosin alun golfmailallisista juonikuvioista ärsyyntymisen ymmärrän, mutta eipä tätä kostotarinaa olisi ilman niitä.
Oli miten oli, niin pelin raskaudesta johtuen en kyllä silti halua kokea tätä nimikettä enää ikinä koskaan uudelleen. Luultavasti. Pelimekaniikat ja muut yhteenotot vaikkapa juuri siellä metrokäytävässä olivat kuitenkin mitä hauskimpia.
Toisaalta en malta odottaa miten synkkää ja masentavaa ja brutaalia ja märehtivää menoa on eittämättä tuloillaan olevassa kolmannessa osassa. Koska jatkoahan on aivan varmasti tulossa, tornihuhujakin asiasta on jo kuultu. Ei tämä tähän voi päättyä. Mistä se The Last of Us -sarjan neljäs tai viides kausi sitten kertoisi?
Lisää aiheesta:
