The Astronauts on kehittänyt historiansa aikana toistaiseksi yhden julkaisun, kävelysimulaattori The Vanishing of Ethan Carterin. On täysin luonnollista, että vuosikymmenen kuluttua studio pukkaa ennakkojulkaisuun seuraavan teoksensa, joka on ammuskelupeli. Koska miksipä ei?
Mörköjä pakettiin
Epämääräisen taustajuonen mukaan pelaaja ohjastaa Vatikaanin palveluksessa toimivaa synkkää noidanmetsästäjää, jonka (epä)pyhänä tehtävänä on puhdistaa synti ja saasta herran nimessä. Vähintään yhtä hähmäisen tutoriaalin jälkeen pelaaja nakataan vaarojen täyteiselle saarelle selviytymään. Käytössä on sentään pistooli ja kasa ammuksia, mutta parempaa varustelua pelaaja saa vartoa hetken aikaa.
Pistoolissa riittää potkua, mutta pelaajan päälle hyökyy nopeasti laumoittain vihollisia, jotka vyöryvät pelaajan päälle kuin rakkaus Antti Tuiskun lauluissa. Aloittelijoita ei todellakaan silitellä päähän, vaan pelaajan on opittava nopeasti selviytymään mahdottomalta tuntuvassa ympäristössä. Lähikontaktiin hakeutuvat pikkupirpanat kuolevat muutamalla pääosumalla, mutta helpoimmillaankin mukana on kimppuun loikkaavia vihollisia, ammuskelijoita ja muita lisähaasteita.
Pelaajan käytössä on saaren kartta, jonne on merkitty summittaisesti aarteita ja vihollisia sisältävät alueet. Varsinaisena tavoitteena on tappaa saaren pomovastus, mutta tästä ei kannata edes unelmoida, ennen kuin hahmo onnistuu kerryttämään rutkasti muskeleita raajoihinsa.
Kaikeksi onneksi pakeneminen ei ole ainoastaan vaihtoehto, vaan peräti yleensä järkevä toimintatapa. Saarelle vievä portaali kuljettaa myös pois, ainakin muutaman minuutin ajan. Jos paluujuna jättää, löytyy muitakin pakoportaaleja, mutta ne vaativat vaarallisella kartalla etenemistä. Pakeneminen kuitenkin kannattaa, sillä mukaan tarttuneet resurssit säilyvät lähtökohtaisesti vain pois kiikutettuina.
Ruipelosta tehotähdeksi
Tappamalla vihollisia sankarimme kerryttää nimikkoresurssi noitatulta, jota on mahdollista käyttää taitotasojen kerryttämiseen. Vaatimuksena on kuitenkin se, että resurssit on saatava roudattua kotiin. Sankarin kuollessa hänen raatonsa jää Soulsbornejen hengessä lojumaan kentälle, josta sen voi yrittää käydä pelastamassa uusintayrityksellä.
Muutamien keräilykierroksien myötä hahmon ominaisuudet alkavat kehittyä, ja pian käyttöön avautuu myös tuikitärkeä varusteiden kehittely. Omalaatuisena mekaniikkana uusia aseita ei löydetä kartalta, vaan pelaaminen edistää taikatutkimusta. Tämän myötä käyttöön avautuu uusia aseita, loitsuja ja erilaisia buusteja antavia esineitä.
Alun turhautuminen kääntyy pian ainakin jonkinlaiseksi voimautumiseksi, jossa perushyypiöt ovat ennemmin hidasteita kuin esteitä. Tappamalla kaikki viholliset yhdeltä kartanlohkolta avautuu pelaajalle käyttöön loppukierroksen ajaksi erikoistaitoja. Käytännössä kentän läpäisy vaatii vihollisten tappamista alue kerrallaan, mielellään vaarallisuusjärjestyksessä. Kun pelaaja onnistuu kerryttämään kriittisen määrän lisätaitoja, on aika kohdata pomo. Epäonnistuessaan rumban pääsee aloittamaan alusta.
Kivusta nautintoon on matkaa
Ennakkojulkaisussa käytössä on vain kaksi karttaa, joista niissäkin toiseen eteneminen vaatii ensimmäisen läpäisyä. Tässä riittää haastetta kerrakseen, sillä pelaajaa ei pidellä kädestä kiinni. Kaikki kuulostaa armottomalta, ja Witchfire onnistuukin yhdistämään Dark Soulsien ja roguelikejen julmimmat puolet. Tämä ei ole todellakaan jokaiselle. Itselläni on valitettavasti langaton hiiri, jota oli turhan helppoa heittää seinään pahimman turhautumisen koittaessa.
Toisaalta kun mennään kovaa, tuntuu nopeusmittarin väpätys hykerryttävältä. Onnistuminen tuntuu onnistumiselta erityisesti silloin, kun vyön alla on useampi epäonnistuminen. Selviytyminen edellyttää hyviä riskienhallintataitoja, sillä ammusten ja terveyden huvetessa on yleensä turvallisinta ottaa stop-lossit ja kiikuttaa aarteet kotiin.
The Astronauts on arvioinut saavansa valmiin version ulos vuoden 2024 aikana. Toistaiseksi ennakkoversioon tutustuminen onnistuu ainoastaan Epicin kautta, mutta unelma konsoliversioista elää kehittäjien mielessä.
