Yksi paikkaa havittelevista sankareista oli hieman tuntemattomaksi jäänyt Bubsy the Bobcat, joka teki debyyttinsä Sega Megadrivella ja Super Nintendolla Bubsy the Bobcat: Claws Encounters of the Furred Kind -pelissä. Päähahmo Bubsy oli vinoileva ilves, jolla oli näsäviisas lausahdus joka käänteeseen.
Nostalgiahuuruja
Bubsyn idiotismit eivät avautuneet minulle ensikuulemalta, sillä tutustuin hahmoon ollessani vasta esikouluikäinen. Serkku oli raahannut kesämökille Sega Megadriven, joka kytkettiin oitis kiinni vanhaan kuvaputkeen. Peliksi valikoitunut Bubsy the Bobcat ei ollut kärsimättömälle pikkupojalle helppo pala purtavaksi.
Se oli suhteellisen vaikea ja armoton, sillä erehdykset johtivat heti kuolemaan. Kuitenkin yleisessä ilmeessä oli jotain viehättävää. Värikäs maailma ja hauska musiikki pakottivat yrittämään yhä uudestaan, vaikka useimmiten sessiot päättyivätkin itkuun ja hampaiden kiristelyyn.
Lapsena tappio ei tuntunut silti niin pahalta. Vanhempana Bubsy The Bobcatin aiheuttamat tunnekuohut ovat aivan eri luokkaa, mikä ei tosin johdu pelitaidon puutteesta, vaan huonosta suunnittelusta.
Sonicin jalanjäljissä
Bubsysta on haluttu tehdä hauska hahmo, joka vetoaa niin nuorempiin kuin vanhempiin pelaajiin. Lopputulos on ihan onnistunut, sillä karvaturri on sangen persoonallinen. Bubsy juoksee ja liitää kentän halki ilman housuja valkoisessa paidassaan sekä taltuttaa erikoisia vaappuvia vihollisia loikkimalla niiden päälle.
Pahikset poksahtavat kuollessaan hauskasti savuna ilmaan, mikä auttaa Bubsya ponnahtamaan entistä korkeammalle. Pisteitä karvaturri saa lankakeristä, koska se on loogista. Kissaeläin kun on. Tupsukorva ei myöskään pidä erityisesti vedestä, ja lätäkköön pudotessaan se nostaa valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Käytännössä vaarattomin tapa päästä maaliin on loikkia mahdollisimman korkealle ja liitää vihollisten sekä esteiden ylitse.
Bubsy the Bobcatin luonteeseen kuuluu nokkeluus, jota päähahmokin edustaa. Karvaturrin sanavarasto on nimittäin täynnä surkuhupaisia fraaseja. Vitsit aiheuttavat lähinnä tuskastumista, varsinkin jos eteneminen ei luonnistu. Esimerkiksi lausahdus ”More like a bridge too short” saa lähes raivon partaalle, kun puolen kentän pituinen liito päätyy useamman kerran veteen.
Tämänkaltaisia kuolemia sattuu verrattain paljon. Kamera on liimattu hyvin lähelle päähahmoa, jolloin nopeat liikkeet kostautuvat esimerkiksi äkkijarrutusta tehdessä. Peli ei myöskään anna anteeksi törmäyksiä, ja jo yhden osuman ottaminen tai liian korkealta tippuminen tarkoittaa hengenmenetystä.
Tasaista alamäkeä
Bubsy the Bobcat ei koskaan saavuttanut hurjaa suosiota mutta myi kuitenkin tarpeeksi hyvin jatkon kannalta. Vinoileva ilves sai kaksi jatko-osaa, joista ensimmäinen korjasi alkuperäisen virheitä parantamalla muun muassa kontrolleja. Kolmas Bubsy julkaistiin PlayStation 1:lle, mutta se ei nauttinut kriitikoiden tai pelaajien suosiosta.
Testasin kyseistä hirvitystä paikallisessa pelikaupassa, mikä oli kauppiaan kannalta huono asia, sillä tekele jäi hyllyyn. Siitä puuttui kaikki Bubsylle olennainen ja mikä pahinta: se oli päivitetty 3D-aikaan. Bubsy 3D oli todella huonosti suunniteltu, ja jo ensimmäisen kentän koetestaus sai verenpaineen nousemaan. Harmillisesti kokemusta ei voi pyyhkiä muistoistaan kokonaan pois.
Bubsy-sarja ei ollut alun alkaenkaan tasohyppelypelien rasvaisinta kermaa, mutta ensimmäisessä osassa oli yritystä. Muistelen sitä kaikesta huolimatta lämmöllä. Tapailen päässäni ajottain ensimmäisen kentän teemamusiikkiakin. Kappale vie minut takaisin lapsuuden lämpimiin kesäiltoihin, jolloin nautittiin viileästä merivedestä ja Sega Megadrivesta. Nostalgia on nimenomaan sitä. Palaamista lapsuuden hyviin hetkiin.
