Risto Karinkanta
Vuoden ylivoimaisesti suurin lässähdys on valitettavan ehdottomasti Babylon's Fall, jonka julkaisu oli täysi farssi. Sekavat grafiikat, näppäimistön hakkaamiseen perustuva taistelumekaniikka ja mitäänsanomaton maailma saivat monen muunkin jättämään pelin sikseen.
90-luvun seikkailupeli Blade Runner oli erinomainen tuotos, joka tavoitti alkuperäisen elokuvan tunnelman yrittämättä kuitenkaan replikoida keinotekoisesti (sic) alkuperäistä juonta. Julkaisun modernisointi oli erinomainen tilaisuus päivittää ysäripelin käytettävyysongelmat 20-luvulle. Valitettavasti remasterointi oli suuri pettymys, joka ei korjannut ydinongelmia, vaan keskittyi tuunailemaan grafiikkaa – ja sitäkin vain puolivillaisesti.
Toinen 90-luvun klassikko on Postal, joka herätti aikanaan suurta huomiota väkivaltaisuudellaan. Tappamisen ja perseilyn takana oli synkänhauskaa yhteiskuntakritiikkiä, mutta postironiselle 20-luvulle jäljelle on jalostunut vain se perseily. Viimeisin osa Postal 4: No Regerts on silkkaa sikailua, joka ei jaksa kantaa kovin pitkälle. Kaikki vitsit eivät kanna 25 vuotta.
Petri Kataja
Olin niin innoissani uuden Monkey Island -seikkailun julkaisusta, että lähes puklasin housuihini. Peli onkin varsin mainio, mutta yksi pieni (tai suuri?) asia siinä häiritsee huomattavan paljon. Ja kyseessä ei ole nimikkeen ulkoasu, se on alkushokin jälkeen mainio. En sitä yhtä asiaa tähän halua spoilata, mutta Return to Monkey Islandin ketjusta (klik) voi käväistä lukemassa lopputekstien näkemisen jälkeen tarkemmat mietteet.
Olen ehkä myös hitusen pettynyt itseeni tahi johonkin muuhun tarkemmin määrittelemättömään syyhyn, jonka takia Game of Thrones -maailmaan sijoittuva House of the Dragon -sarja tai uusin The Witcher -sarjan kausi nostattaneet sen suurempia tunteita.
Mutta tätäkin enemmän pettynyt pitää olla siihen, että konsolisotiminen on vieläkin asia. Ketä kiinnostaa, kenen metallilaatikko on olevinaan parempi kuin toisten?
Jaakko Herranen
Suurin pettymys oli Valtteri Bottaksen lässähtänyt loppukausi lupaavan alun jälkeen.
A-P Kuutila
Ihmiskunta.
Petri Leskinen
En yleensä valitse pettymyksiä, mutta tehdään tänä vuonna poikkeus. Olen pettynyt Marvel-elokuvien ja -sarjojen neljänteen vaiheeseen, vaikka mukaan mahtuukin muutama kelpo teos ja pari ihan kivaakin. Silti yleisfiilis jää mollivoittoiseksi. Moon Knight oli aivan hirveä, She-Hulk kärsi kiireessä kyhätystä ulkoasusta ja muutenkin koko MCU:lta tuntuu uupuvan selkeä suunta. Onhan se kiva, että kokeillaan uutta ja irrotellaan, mutta kaiken takana pitäisi olla selkeä punainen lanka. Nyt se uupuu. Olisiko aika palata maltillisempaan julkaisutahtiin?
Niko Lähteenmäki
Mitään kovin suuria pettymyksiä en saanut tänä vuonna kokea, mutta toimintamätke Soulsticen keskinkertaisuus harmitti. En oikein ymmärrä, miten God of Waria, Devil May Cryta ja Bayonettaa yhdistelevä teos voikin olla niin mitäänsanomaton.
Niin ja Blade Runner -seikkailupelin "remasteroitu" versio oli sekin kyllä yksi vuoden heikoimpia virityksiä, vaikka lähdemateriaali kultaa onkin.
Joonatan Itkonen
Pelien suhteen en koskaan odota mitään, joten pettymykset jäävät yleensä suhteellisen vähäisiksi. Pelialalla olen kuitenkin jälleen pettynyt ihmisten medialukutaitoon, pelaajien täydelliseen selkärangattomuuteen ja siihen, että vuodesta toiseen raskaammin keski-ikäistyvä lauma miehiä jaksaa kiljua, kun elokuvissa, peleissä tai sarjakuvissa nähdään vähemmistöjä. Erityismaininnan ansaitsee vuoden typerin esimerkki lapsellisuudesta, kun pelaajat päättivät ahdistella Ron Gilbertiä siitä, että Return to Monkey Island näyttää erilaiselta kuin aiemmat osat. Tämän seurauksena Gilbert pisti lapun luukulle ja jätti kauan odotetun jatko-osan mainostamisen tai siitä ylipäänsä puhumisen sikseen todennäköisesti loppuiäksi. Hienoa, pelaajat. Hienoa.
Elokuvien ja TV-sarjojen saralla olen pettynyt, että Top Gun Maverick on yksi vuoden tuottoisimpia elokuvia, vaikka parhaimmillaan se on vain tuskallisen surkea esitys uudelleenlämmitettyä propagandaa. Edes Tom Cruisen karisma ei pelasta elokuvaa siltä, että se edustaa Call of Dutyn tapaan arvoja, jotka olisi suosiolle voitu jättää unholaan. Turhamainen boomer-nostalgia ei sinänsä ole mitään uutta, mutta yhdysvaltojen sotakoneiston rahoittaman mainoksen esittäminen ja hyväksyminen harmittomana viihteenä on sitäkin karmeampaa.
Pitkän välttelyn jälkeen päädyin viimein katsomaan Ted Lassoa, joka paljastui sielua raastavaksi niceguy-löpinäksi, jossa Jason Sudeikisin esittämä Ted todistelee kaikille miten hiton kiva tyyppi hän on. Muut eivät vaan tajua, osaa arvostaa tai vielä ymmärrä sitä. Passiivis-agressiivinen hymistely jo itsessään nostaa verenpainetta, eikä sarjan laiska ja pohjimmiltaan ilkeisiin kliseisiin nojaava huumori auta asiaa. Jos vastenmielisistä "live, laugh, love" -seinäkoristeista tehtäisiin TV-sarja, se olisi Ted Lasso.
Elokuvien saralla yksi vuoden kiinnostavimpia ennakkojulkaisuja oli Blonde. Ana De Armasin tähdittämä ja Andrew Dominickin ohjaama vaihtoehtoisversio Marilyn Monroen elämästä. Dominick on, tai oli, yksi mielenkiintoisimpia uusia ohjaajia, jonka aiemmat elokuvat Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ja Killing Them Softly ovat omien vuosiensa parhaita tuotoksia. Blonde sen sijaan on vastenmielinen teos, joka hehkuu naisvihaa ja nihilismiä. Sen ponneton käsikirjoitus tekee Marilynistä uhrin yhä uudestaan, mutta samalla luulee sanovansa jotain merkittävää naisten kohtelusta elokuva-alalla. Selkärangaton kuvaus ei kuitenkaan uskalla ottaa kantaa mihinkään ja mieluummin keskittyy toinen toistaan turruttavampiin kohtauksiin, joissa Marilyniä pahoinpidellään karmeasti. Oikean ikonin suuret saavutukset ohitetaan tyystin tai teeskennellään, ettei niitä ole. Dominick ohjaa tarinaa kuin Mel Gibsonin yhtä surkeaa kärsimysnäytelmäänsä Jeesuksesta. Molemmat ovat epäonnistumisia, joita tullaan ihmettelemään vielä vuosikausia.
Lopuksi on pakko mainita Avatar: The Way of Water, joka on hämmentävän huono elokuva, jota ei pysty tunnistamaan James Cameronin tuotannoksi.
