Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Toimituksen valinnat vuoden 2023 peleiksi

Harvoin saman vuoden aikana ilmestyy yhtä monta laadukasta teosta.

Risto Karinkanta

Remedy teki sen taas. 13 vuotta sitä odotettiin, ja vihdoin Alan Wake 2 on saapunut keskuuteemme. Todella monitasoisella juonella varustettu kauhutoiminta onnistuu vakuuttamaan niin pelaajat kuin taidekriitikotkin. Toimintaosiot ovat remedymäisen jäykkiä, mutta sitä kompensoi enemmän kuin hyvin juoni, joka nivoo lopullisesti Alanin maailman samaan remedyverseen Controlin kanssa.

Omana nostonani en voi olla hehkuttamatta Jagged Alliance 3:a, joka onnistuu tuomaan loistavan ysäriklassikon nykypäivään. Persoonalliset palkkasoturit pääsevät tällä kertaa vapauttamaan pientä afrikkalaista valtiota diktatuurin ikeestä, eikä pelaajaa päästetä helpolla. Taktisen tason taistelu ja strateginen suunnittelu lyövät upeasti kättä päälle, tarjoten vuoden parhaan taktiikkapelin.

En liene yksin väittäessäni, että vuoden paras peli oli Baldur's Gate 3. Tarjolla on viiden tähden arvoista tiivistä ropellusta, jossa Larian Studios osoittaa paitsi ymmärtävänsä lähdemateriaalin, myös kykenevänsä luomaan joustavan pelimoottorin, joka tarjoaa pelaajalle tilaa luoville ratkaisuille. Todella sisältötiheä 100 tuntia on helposti jokaisen maksetun sentin arvoinen.

Jaakko Herranen

Itselleni tämä kaikkien aikojen pelivuodeksi ylistetty 2023 jäi mieleen lähinnä jumalaisen Marvel's Spider-Man 2:n ansiosta. Insomniacin tekniset velhot ovat valovuosia muita edellä, sen osoittaa Spidun uusien seikkailujen liki täydellisyyttä hipova tekninen toteutus ja ah niin uskomattoman hyvin soljuva pelattavuus. Taistelu on tällaisissa peleissä yleensä pakkopullaa, mutta nyt siitä ei saa tarpeekseen sitten millään. Lisäksi pelin tyyli tiputella uudenlaisia sivutehtäväketjuja tarjolle päätarinan edetessä on nerokas ja helpottava tällaiselle "kerää kaikki" -pelaajatyypille. Kahden Hämiksen mekaniikkakin on rakennettu mainiosti, ja molemmilla sankareilla on kautta linjan nautinto pelata. Marvel's Spider-Man 2 ei ole vain vuoden paras peli, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä.

Toinen tänä vuonna selkeästi mieleen jäänyt tuotos on pienen Sabotage-studion ysärielementeillä kyllästetty Sea of Stars, jota ei kylliksi voi rummuttaa. Paljon asioita iki-ihanasta Chrono Triggeristä napannut seikkailu on kunnianosoitus menneelle, mutta myös joka suhteessa loistava peli – muuten myös täydellinen Game Pass -nimike, muuten olisi jäänyt tämäkin kokematta.

Eniten pelitunteja tänä vuonna elämästä lohkaisi Starfield, jota koukuttavuudestaan huolimatta ei voi missään nimessä kutsua millään tavoin poikkeuksellisen hyväksi peliksi.

A-P Kuutila

Vuoden peli on Elden Ring. Tiedän, että kyseinen teos julkaistiin viime vuonna, mutta aloitin sen tänä syksynä, joten minulle se on vuoden peli. Siinä on sitä kunnon old school -meininkiä. Ruudulla ei näy koko ajan opasteita ja kaiken maailman turhuuksia. Tarkoituksena on seikkailla, kehittyä ja löytää asioita itse. En suostu käyttämään internettiä apuna, joten Elden Ringin maailma näyttäytyy minulle kovin mystisenä. Kuka on se näkymätön mies ja kuinka hänelle puhutaan? Kenen ovat ne rantahiekkaan ilmestyvät jäljet? Opinko koskaan taistelemaan? Olen todella huono taistelussa, mutta jaksan silti yrittää, koska touhu on palkitsevaa. Mitään ei anneta ilmaiseksi ja se on raakaa ja rehellistä. En tiedä tulenko koskaan läpäisemään tätä mestariteosta, mutta aion nauttia yrittämisestä.

Petri Leskinen

Alan Wake 2 oli ihan jees, pakko myöntää. Pidin varsinkin hidastempoisesta tutkimisesta ja johtolankojen metsästyksestä. Toinen vuoden kohokohta oli Sea of Thievesin Monkey Island -laajennus. Varsinkin ensimmäinen osa nosti kylmiä väreitä iholle, kun oma laiva lipui kohti tuttua saarta tunnusmusiikin raikaessa taustalla. Jotkut asiat vain tuottavat puhdasta iloa.

Senja Littman

Vuoden paras peli on tietysti The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom. Lumoava Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon ansaitsee kuitenkin vuoden näteimmän pelin pystin: satukirjamainen vesiväritaideteos antoi minulle tämän vuoden järisyttävimmän silmäorgasmin.

Tommi Viitanen

Pitkäaikaisena tietokoneropellusten ystävänä vuoden parhaan palkinnon vie tottakai Baldur's Gate 3. Olen seurannut pelin kehittymistä ennakkojulkaisusta lähtien, ja se, miten Larian on kehittänyt tuotostaan ja kuunnellut fanejaan tekemisen aikana, on jotain aivan mahtavaa.

Voisin puhua pelin eri aspekteista vaikka kuinka paljon, mutta keskitynpä tässä lyhyessä tekstinpätkässä käsikirjoitukseen. En voi kylliksi kehua tuotoksen tarinankerrontaa. Pääkäsikirjoittaja Adam Smith ja koko muu työryhmä on onnistunut loistavasti luomaan valloittavia ja todella monikerroksisia tarinoita maailman sisälle, missä vaihtoehtoisia toimintatapoja piisaa useammalle pelikerralle ilman, että mitkään vaihtoehdot maistuvat puulta. Olen pelannut tätä eeposta jo niin paljon että melkein hävettää, ja yhä vieläkin löydän uusia asioita ja juonenkäänteitä tuotoksesta.

Kun Baldur's Gate 3 pokkasi vuoden parhaan pelin palkinnon Game Awardsissa, näin kuinka Adamille nousi tippa linssiin yleisön seassa. Herkistyin melkein itsekin. Kuuden vuoden tuotantoaika oli todella hyvin käytetty, ja tuloksena ei ole vain vuoden paras peli, vaan yksi parhaista peleistä mitä olen ikinä pelannut.

Joonatan Itkonen

Vaikka vuosi oli kauhea pelintekijöille, itse pelien laadusta ei voi pahemmin nurista. Jopa ne snadisti heikommat pelit, kuten epätasainen Forspoken tai pikkunätti Hi-Fi Rush, olisivat muina vuosina heittämällä parhaimmistoa.

Vuoden suurteos on varmasti Baldur's Gate 3, joka täydellisesti tuo pöytäroolipelaamisen kotisohvalle. Loistavasti kirjoitettu seikkailu pitää otteessaan alusta loppuun, eikä oivalluksille näy loppu vielä usean sadan tunnin jälkeen. Kaikki, mitä kuvitella saattaa, tuntuu olevan mahdollista.

Lisenssipelien puolella vuoden kovin saavuttaja ei voi olla muu kuin Marvel's Spider-Man 2, joka parantaa pelikokemusta kaikilla osa-alueilla jo mainiosta ensimmäisestä osasta. Miles Moralesin ja Peter Parkerin yhteinen kamppailu on virkistävän monipuolisesti kerrottu kokonaisuus, jossa New Yorkin monikulttuurinen ja värikäs yhteisö nousee parrasvaloihin. Tiivis avoin maailma on esimerkilinen taidonnäyte juuri oikeasta määrästä tekemistä, jonka parissa ei tule ähkyä tai kyllästymistä.

Roolipelien ystäville oli tarjolla myös paljon juhlittavaa tänä vuonna. Mikäli palturin portti ei innostanut, eikä Starfieldin kaltaiselle kalkkunalle halunnut tuhlata aikaa, pelattavaa löytyi silti vaikka millä mitalla. Super Mario RPG ja Star Ocean: The Second Story R edustavat remastereiden parhaimmistoa, samalla kun Octopath Traveler 2 jatkaa Final Fantasy -sarjan hengessä klassista pikselitaiteen juhlaa. Länsimainen Dredge sekoitti roolipelaamista, kauhua ja kalastusta uniikiksi kokonaisuudeksi, jollaista ei tule usein vastaan. DontNodin koskettava Jusant todisti, että Icon ja Journeyn henki elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä.

Mutta vuoden ehdoton kovin pyhä kolminaisuus on varattu kombolle The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom, Final Fantasy XVI, Cyberpunk 2077: Phantom Liberty. Tears of the Kingdom on Zelda-sarjaa parhaimmillaan: sen järisyttävän avoin kolmen tantereen maailma viehättää vielä vuosien ajan ja entistä elävämpi Hyrule alkaa muistuttaa vanhojen aikojen seikkailuja entisestään. Rakentaminen ja mekaniikkojen rikkominen on yhtä juhlaa, ja jokainen hetki suippokorvien valtakunnassa tuntuu kuin paluulta kotiin.

Cyberpunk 2077: Phantom Liberty on erinomainen lisäosa, mutta sitä enemmän se on viimein se Cyberpunk, joka meille luvattiin vuosia sitten. Teoriassa kehittäjää ei pitäisi kehua siitä, että he korjasivat rikkinäisen tuotteensa viimein sellaiseksi, jota kehtaa kutsua valmiiksi, mutta joskus pitää antautua hienon saavutuksen edessä. Cyberpunk 2077 päivittyi 2.0-versioon, joka edustaa CD Projekt Redin mukaan lopullista tuotosta, jonka he halusivatkin tehdä. Se tuotos on elävä ja rikas sci-fi-jännäri, joka lunastaa paikkansa Witcher 3:n ohella yhtenä viime vuosikymmenen parhaista roolipeleistä. Jos tämä olisi julkaistu nyt ilman parin vuoden takaista fiaskoa, CD Projekt Redin tulevaisuuteen suhtauduttaisiin ihan erilaisin silmin.

Vuoden parhaan pelin titteliä kantaa kaikesta huolimatta Final Fantasy XVI, joka on sarjan huippuhetkiä ja hienoimpia toimintaroolipelejä, mitä tänä vuonna on nähty. Se ei ole yhtä syvä tai monipuolinen kuin Baldur's Gate 3, mutta sen hurmaavat hahmot ja maailma pelastavat paljon. Tarina on matkannut takaisin sarjan alkulähteille, jossa kristallien lumo on ajamassa ihmisikuntaa taas turmiolle. Kuten Final Fantasy VII:ssa, pääosassa on jälleen kyseenalainen ja harmaiden sävyjen värittämä ryhmä ekoterroristeja, joiden teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Kymmeniä vuosia kattava seikkailu pakottaa pelaajan ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä, kun hahmojen kohtalot punoutuvat toistensa kanssa massiivisten sotien keskellä. Peli ansaitsee myös hehkutusta täysin valmiista julkaisusta, jossa lopullinen tuotos ilmestyi fyysisenä versiona täysin levyllä ilman mitään turhia mutuiluja. Mikäli alkuvuodesta julkaistava Final Fantasy VII: Rebirth jatkaa samalla linjalla, Square voi huoletta juhlia paalupaikkaansa yhtenä kuluttajaystävällisimpänä julkaisijana, mitä markkinoilta löytyy.

Toni Turunen

Monta hyvää peliä tuli taas pelattua tänä vuonna, mutta kärki erottuu silti varsin selvästi. Joukkoon mahtuu kaikkiaan 41 peliä, joista tunneissa ylivoimainen ykkönen on Diablo IV noin 350 tunnillaan. Peli vei täysin mukanaan, sillä kesäkuun lomakuukautena en tainnut pelata juuri mitään muuta. Kesäkuun tuntimäärä Diablossa näyttää nimittäin 301 tunnin lukemia – ja uskoakseni sitä tuli tahkottua joka ainoa päivä. Lukemissa saattaa olla hieman ekstraa, sillä muistan joskus painelleeni silmät ristissä nukkumaan, unohtaen Pleikkarin päälle, mutta en kuitenkaan tietoisesti tunteja kerryttäen. Moni saattaa taatusti ihmetellä, kun sanon Diablo IV:n olevan vuoden paras pelini, mutta niin se vain valloittaa ykkössijan. Lyhyesti tiivistettynä se sisältää tämän vuoden julkaisuista eniten sellaisia asioita, joita tykkään tämäntyyppisissä peleissä tehdä – niin yksin pelatessa kuin kimpassakin.

Toiselle sijalle yltää Baldur's Gate 3, joka oli todella upea kokemus, kuten oheinen arvosteluni kertoo. Yksi merkittävä asia kuitenkin häiritsee: vuoropohjainen taistelu. Arvostan livetoimintaa niin paljon "taktista shakkia" enemmän, että se on ainoa syy, miksi kärkisija jää saavuttamatta.

Kolmantena nostan esiin uutukaisen, joka tottelee nimeä Armored Core VI: Fires of Rubicon. Joonatanin arvostelussa FromSoftwaren titaanirellestys kerää täydet viisi tähteä, josta olen ehdottomasti samaa mieltä. Näin vauhdikasta ja koukuttavaa toimintaa käsittävää julkaisua oli todella ilo pelata. Olen aina ajatellut, että FromSoftware on yhtä kuin Souls-pelit, joita arvostan suuresti, mutta onneksi annoin nyt myös Armored Core -pelisarjalle mahdollisuuden. Itselleni tämä on vuoden suurin yllättäjä, niin puskista se pääsi putkahtamaan peliruudulleni.

Neljännelle sijalle yltää Remnant II, jota odotin pitkään ja hartaasti etenkin pelikavereiden kanssa tahkottavaksi. Lopputulemana on upea seikkailupeli, jonka suurimmat vahvuudet piilevät satunnaisuudessa, uudelleenpeluuarvossa ja laajuudessa. Lyhyesti tiivistän, että tämä julkaisu on kuin Dark Souls -pelit tuliaseilla pelattuna. Isompaa kehua en osaa tälle viiden tähden arvoiselle uutukaiselle antaa. Arvostelussa kattavampaa näkemystä.

Viidennelle "portaalle" nousee Souls-henkinen Lies of P, joka on hieman kaksijakoinen kokemus: huippuluokan pomotaisteluita varjostaa silloin tällöin esiintyvä tyhjyys kenttäsuunnittelun muodossa. Haastava vaikeustaso on itselleni se suurin koukuttava tekijä Pinokkiota ohjailtaessa, ja tunnustan rehellisesti kuolleeni taatusti yli 200 kertaa ensimmäisen läpäisyn aikana. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa lopulta onnistumisen tunteen lukuisten toistojen jälkeen. Enempää en voisi vaatia.

Kunniamaininnan haluan antaa kahdelle pelille: Dead Spacen Remake-versio sai innostumaan yhtä palavasti kuin 15 vuoden takainen originaaliversio. Tässä on malliesimerkki pelistä, joka muistetaan vielä pitkänkin ajan jälkeen, ja joka onnistuttiin rakentamaan yhtä laadukkaasti uudestaan – yhtä suurella intohimolla. Myös Resident Evil 4:n uutuusversio tarjosi monia hyviä hetkiä tutun seikkailun parissa.

Ainoa syy, miksi kumpikaan edellisen kappaleen julkaisuista ei mahdu top 5:een on saman idean uudelleenkäyttö. Siitä huolimatta, että molemmat ovat itselleni viiden tähden julkaisuja KonsoliFINin asteikoilla.

Lopuksi totean, että Alan Wake 2 olisi taatusti kiilannut vähintään kärkikolmikkoon, mutta se on vielä näkemättä. Ensi viikolla pääsen vihdoin kokemaan sen!

Niko Lähteenmäki

Joonatan yllä kiteytti kyllä erinomaisesti: "Vaikka vuosi oli kauhea pelintekijöille, itse pelien laadusta ei voi pahemmin nurista."

Vuoden peliä on poikkeuksellisen vaikea valita. Kun katson pelattujen teosten listaani, meinaa iskeä pahin valinnan vaikeus vuosikausiin. On Resident Evil 4:n ja Dead Spacen uusioversiota, Insomniacin Spider-Man 2:ta, Team Ninjan Wo Longia, Respawnin Star Wars: Jedi Survivoria, Super Mario Bros. Wonderia ja niin edelleen. Jos pitäisi kuitenkin valita yksi ylitse muiden, olisi se The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom. Pelaamisessa on pohjimmiltaan kuitenkin kysymys viihtyvyydestä ja hauskuudesta, jopa tutkimisen ja löytämisen riemusta. Uusin Zelda edustaa minulle kaikkea tätä ja enemmänkin. Se muistutti myös jälleen kerran, miksi Nintendo on alansa huippuja ja miksi minä ylipäätään jatkan tätä rakasta harrastustani vuodesta toiseen.

Lopuksi mainittakoon vielä ne lukuisat huipputeokset, joihin en ole edes koskenut, kuten Alan Wake 2, Baldur's Gate 3, Final Fantasy XVI, Cyberpunk-lisäri, Sea of Stars ja niin edelleen. Kuinka vaikeaa se valinta silloin olisikaan?

Niklas Isberg

Kulunut vuosi on ollut itselle poikkeuksellinen. Ensimmäinen lapseni syntyi, minkä jälkeen pelituntien määrä väheni radikaalisti. Onneksi kuitenkin merkkiteoksille liikenee edes muutamia tunteja aikaa, ja tällä haavaa puhun Baldurs Gate 3:sta. Divinityn luonut studio on tehnyt todella hyvää työtä uusimman ropensa kanssa ja onhan seikkailu älyttömän kutkuttavaa. Tontun mittainen rogue-barbaarini laahustaa ympäri maita ja mantuja pelkissä kalsareissaan ja koittaa viekotella naisia. Näinhän se menee oikeassakin elämässä.

Santtu Honkanen

Tämä vuosi sujui paremmin pelituntien kannalta kuin edellinen, ja niistä valtaosa on mennyt uusimman Zeldan parissa. Hyrulen koluaminen maasta taivaisiin tarjoaa loputtoman määrän aitoa seikkailun tuntua ja löytämisen riemua. Ostoskoriin päätyi myös massiivinen, 500-sivuinen vanha kunnon peliopas. Vaikka netistä löytyykin tätä nykyä kaikki tieto mitä voi koskaan tarvita, on siinä vaan enemmän fiilistä plärätä sivuja läpi ja tehdä paperille muistiinpanoja puuttuvista resepteistä ja eliksiireistä. Pölyt tuli pyyhittyä Nintendo Switchin päältä myös muiden nimikkeiden merkeissä, mistä mainittakoon ilahduttavasti yllättänyt Super Mario Bros. Wonder. Tämä on ollut myös ehdottomasti vuoden kovin hitti 5-vuotiaan siskonpojan silmissä. Onkin ollut mukava löytää oikeasti laadukasta yhteistä pelattavaa Ryhmä Haun ja Minecraftin lisäksi (josta allekirjoittanut ei ymmärrä kyllä yhtään mitään).

Petri Kataja

Kyllä se The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom vei. Ainakin niistä peleistä, joita on tullut koettua. Alan Wake 2 on vielä kesken, niin en uskalla sitä kehua parhaaksi vielä.

Kun miettii, minkä sortin työkaluja pelaajien käyttöön Zeldassa annettiin, on pieni ihme, että kokonaisuus toimii ilman minkään sortin bugeja tai muita omituisuuksia. Ja onhan se seikkailu myös maaginen kuin mikä.

Tero Lepistö

Vuoden parhaan pelin tittelin vie heittämällä Marvel's Spider-Man 2. Se lienee samalla myös yksi kaikkien aikojen yllätyksettömämpiä voittajia, sillä lopputuloksen laadusta ei tarvinnut murehtia edes ennen sen julkaisua. Jaakko ja Joonatan ylempänä jo tiivistivät kaiken oleellisen, joten turha samoja hehkutuksia enää toistella. Se täytyy kuitenkin vielä todeta, että on vaan kertakaikkisen mahtavaa, kun joku peli tarjoilee miltei täydellistä laatua niin teknisesti, tarinaltaan, rytmitykseltään kuin myös pelattavuudeltaan. Insomniac ei pettänyt tälläkään kertaa.

Kunniamaininta myös Alan Wake 2:lle, joka on niin ikään täyden viiden tähden menoa, vaikkakin muutamat puzzlet äityivät hieman turhan korkealentoisiksi. Samanlaista hämmentävää ja koukuttavan mielenkiintoista luovan hulluuden matkaa tuskin mikään muu studio pystyy luomaan kuin Remedy.

Kirjaudu kommentoidaksesi