Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Aivot seinille ja kuulaa kikkeliin

RoboCop on Paul Verhoevenin kasariklassikko, jonka hurmeentäytteinen ulkokuori peittää alleen purevan kapitalismin kritiikin. Pelisovituksessa jatketaan tarinaa vähintään yhtä verisissä merkeissä, mutta sielu on yhä paikallaan.

Ei ole autokaupunki kuin ennen

Pakko todeta heti alkuun, että pidän Verhoevenista varmasti keskimääräistä sukankuluttajaa enemmän. Starship Troopers on luonnollisesti yksi maailman väärinymmärretyimmistä mestariteoksista, mutta olen löytävinäni jopa Showgirlsistä syvempiä merkityksiä kuin pelkkää pehmopornoa. Kaikkein sankarillisin trollaus on kuitenkin vuoden 1987 RoboCop, jonka ahdistavan ja ultraväkivaltaisen pinnan alla on pistävää kommentaaria kaupallistumisesta, julkisten palveluiden yksityistämisestä ja helpoista ratkaisuista monimutkaisiin ongelmiin.

Pitkin pelikenttää ripotelluilla infopaketeilla voi sivistää itseään maailman tapahtumista

Lyhyesti elokuvan ja sen tarinaa jatkavan pelin tapahtumat sijoittuvat romahtaneeseen Detroitiin, jossa julkisin varoin rahoitettu poliisilaitos on ajautunut kriisiin ja kaupunki on päättänyt ratkaista tilanteen ulkoistamalla lainvalvonnan. Poliisitoiminnan haltuunsa ottanut OCP (Omni Consumer Products, näppärä päivitys aiemmin viihteessä vilahdelleesta ACMEsta) tekee sitä mitä yksityinen firma aina tekee päästessään vuolemaan kultaa luonnollisesta monopolista: tarjoaa juuri ja juuri riman ylittävää palvelua mahdollisimman pienin kustannuksin. Omistaja-arvoa nostaakseen OCP muun muassa pyrkii koneistamaan toiminnan, sillä koneet eivät lepää, lakkoile tai valita epäkuntoisista välineistä. Ehkä siinä sivussa tulee jokunen ylimääräinen ruumis, mutta hei, sijoittajat ovat tyytyväisiä.

Rikkaillakin saa olla mielipiteitä kanssaeläjistä

Yhtenä tehostamisohjelman osana OCP on saanut raahattua rikollisjengin kuoliaaksi kiduttaneen poliisimies Alex Murphyn ruumiin laboratorioon ja onnistuu elvyttämään raadosta kaavitut aivot robokytän prosessoriksi. Harmaan massan lisäksi kypärän sisään asennetaan vielä rajoitinpiiri, joka varmistaa, että Robo noudattaa kolmea päädirektiiviä (ja salaista neljättä). Sitten vain yhteen käteen käteen sarjatulta ampuva pistooli, toiseen pilttipurkki ja ei muuta kuin kadulle oikeutta jakamaan.

Kolme elämänohjetta

"Murphy, oletko se sinä?"

Elokuvassa sivutaan myös kysymystä siitä, onko metallikuoreen istutettu Murphy enemmän ihminen vai kone. Pelissä kysymys nostetaan paljon enemmän etualalle. Robokyttä, jonka rooliin on vielä kerran houkuteltu itse Peter Weller, joutuu muutamaan kertaan istumaan terapeutin tuoliin ja oikeasti tonkimaan sielunsa sopukoista vastauksia kysymyksiin minuudesta, toiveista ja tunteista. Nämä kohtaukset sekä monet muut pelin aikana vastaan tulevat valinnat pakottavat pelaajankin tekemään moraalisesti keljuja valintoja puutteellisten tietojen pohjalta.

Ymmärtäväinen työkaveri on parasta mitä poliisi voi toivoa

RoboCop: Rogue Cityn voi luonnollisesti juosta läpi liikoja ajattelematta. Toiminnallisemmat osuudet jakautuvat kaduilla partiointiin ja spontaaniin lainvalvontaan sekä brutaaliin kriminaalien lahtaamiseen. Muutamaan otteeseen päästään taittamaan peistä OCP:n muiden mekaanisten ihmeiden kanssa; etenkin elokuvasta tuttu ED-209 tuntuu kärsivän pahemmanlaatuisista RoboCop-antipatioista, joita lievennetään ampumalla tai heittämällä isoa kaveria kaasupulloilla tai moottoripyörillä.

Kömpelöä tähtäämistä kompensoi koneellinen vihollisten tunnistaminen

Välillä Robo pääsee venyttelemään poliisietsivän muskeleitaan yksinkertaisissa "tunnista kuvasta johtolanka"-jaksoissa, joissa on mahdoton epäonnistua. Toisaalta positiivisena yllätyksenä muutama trophy vaatii kevyttä aivonystyröiden hieromista: kaikki aarrearkut eivät tule vastaan automaattisesti vaan edellyttävät hienovaraisten vihjeiden tunnistamista ja oikeiden nappien painelua.

Löydätkö kuvasta veritahran?

Kyllä tästä taalan maksaa

RoboCop: Rogue City oli siinä mielessä pettymys, että odotin jotain järkyttävää pelin kuvatusta, jota voisi suomia luovin sanankääntein, mutta oikeasti kyseessä on varsin kelpo toimintaräimintä, joka esikuvansa tavoin jättää ajatuksen tai kaksi kytemään aivon perukalle.

Kritiikkiä voi antaa muutamasta asiasta. Ensinnäkin peli on teknisesti kovin epätasainen. Paikoin miljööt ovat hyvinkin näyttäviä ja jotkin valaistus- tai heijastusefektit oikein onnistuneita. Toisaalta suorituskyky heittelee pahasti ja muutamaan kertaan törmäsin selkeisiin bugeihin, joiden kiertäminen vaati joko pelin uudelleenkäynnistystä tai ohjeiden metsästämistä Redditistä ongelman ohittamiseksi.

Välillä näyttää hienolta

Vaikka yleensä en valita pelien lyhyydestä — esimerkiksi Portal on kuuden tunnin mitastaan huolimatta mielestäni hintansa väärtti — tässä kohtaa täytyy todeta RoboCopin tuntuvan selkeästi halpisjulkaisulta: Kaikki nurkat saa koluttua helposti alle 20 tunnissa, minkä jälkeen uusintakierroksille ei ole minkäänlaista perustetta. Lisäksi etenkin musiikkipuolella on säästetty; koko pelissä tuntuu olevan vain yksi biisi, jota luukutetaan sekä narkkariluolassa että megakorporaation toimistobileissä.

Välillä kaikki on raunioina

Pienistä rosoista huolimatta RoboCop: Rogue City on yllättävän hyvä ja ennen kaikkea lähdemateriaalia kunnioittava julkaisu, joka varmasti maistuu kaikille alkuperäisen elokuvan faneille ja miksei sitä tuntemattomillekin peliharrastajille, vähintään välipalana massiivisempien julkaisujen lomassa.

Kirjaudu kommentoidaksesi