Kavalasti takavasemmalta markkinoille hiippailen ilmestynyt The Sword Of Etheria on erikoinen tapaus. Yhtä räjähtävää ja erikoista toimintapeliä ei ole miesmuistiin julkaistu. Tiimi pelin takana on vieläpä Konamin kärkeä, joten hiljaiselosta kärsinyt projekti ihmetyttää. Äärimmäisen yksinkertainen pelimekaniikka yhdistettynä loistavaan hahmosuunnitteluun, menevään musiikkiin ja sairaalloisen suoraviivaisiin kenttiin on The Sword Of Etheria lyhyesti tiivistäen. Mikään valtavirran hitti peli ei ole, eikä sellaiseksi luultavasti koskaan tulekaan.Tämä hauska, addiktiivinen ja tyylikäs peli jää luultavasti pienen ryhmän aarteeksi.
Monsterikiekkoa, demonipalloa ja amok-juoksua
Etherian, kaikessa olevan energian maailmassa asiat ovat huonosti. Jumalat ovat jo kauan käyttäneet lähettiläitään suorittamaan usein hyvin kyseenalaisia tehtäviä. Katenat, jumalten lähettiläät, noudattavat käskyjä orjamaisesti levittäen pelkoa ympäri maailmaa. Kun pelin alussa kolme lähettiläistä, Almira, Leon ja Cain - eli OZ-ryhmä ( over zenith ) - löytävät kohteensa, katoaa Cain "valitun" kanssa salaperäisesti. Almira ja Leon alennetaan, ja tilalle nostetaan uusi OZ. Peli saa alkunsa, kun Almira hyökkää pieneen kylään tehtävänään siepata kylän lapset. Asiat menevät tosin hieman huonosti, sillä Fiel-niminen nuorukainen tarttuu aseeseen ja samalla herättää salaperäiset voimansa. Lyhyen taistelun jälkeen Almira tulee järkiinsä, kun Fiel vapauttaa tämän jumalten orjuudesta. Pian mukaan liittyy vielä Leon, ja yhdessä nämä kolme aloittavat matkansa kohti jumalten kaupunkia, Theologiaa. Pari ensimmäistä kenttää menee lähinnä harjoitellessa pelin erikoista taistelusysteemiä. Kaikki lyönnit tehdään neliöstä ja näiden lyöntien määrä ei ole päätä huimaava. Itse asiassa pelissä on tasan yksi lyöntisarja, jota käytetään lähes aina. Tämän lisäksi vihollisen voi syöttää tiimikaverilleen erityisillä iskuilla, joita on kaksi. The Sword Of Etherian ydin onkin vihollisten passittelu läpi ilmojen.
Parhaimmillaan kolmen sankarin kokoinen tiimi sanan erittäin varsinaisessa merkityksessä juoksee läpi putkimaisen pelin. Kentät ovat lyhyitä, reitit ovat aina samat, salapaikkoja ei juuri ole eikä mitään jäädä ihastelemaan. Juoksemisen ohella Etheriasta luotuja pahiksia hakataan tuhatkaupalla, ja siinä samalla vedetään turpiin myös jumalia. Taistelu ei onneksi jää pelkäksi nappien hakkaamiseksi, sillä vihollisten heittely on olennaisin osa taistelumekaniikka. Syöttelemällä pahan kätyreitä nousee sankareiden tension-mittari, jonka tyhjentämällä voi vapauttaa tappavia iskuja. Riippuen siitä millä tasolla mittari on, ja mitä hahmoa pelaaja käyttää ovat liikkeet erilaisia. Esteettisten eriäväisyyksien lisäksi ei iskuilla ole juuri eroa: tärkeää on vain se, että ne sattuvat vastuksissa kovaa. Parhaimmillaan tämä erikoinen taistelusysteemi toimii upeasti, ja hirviöt - talonkin kokoiset - lentelevät ilmassa läpi kentän, välillä jopa usea samaan aikaan. Äärimmäistä tarkkuutta ja pelisilmää vaativa systeemi heittää myös usein kapuloita rattaisiin. Tällöin peli näyttää hyvin epäviileältä. Suurin osa kämmeistä johtuu toki taidon puutteesta, mutta varsinkin pelin loppupuolella vihollismassojen kasvaessa homma kusee pahasti. Kaverit eivät ymmärrä lyödä oikeaa vihua, vaan hakkaavat kumpikin omaa pelipalloaan. Tällöin syöttelystä ei tule mitään, eikä etenemiselle tärkeää tension-mittaria saa täytettyä. Juuri tällaiset tilanteet ovat pelin huonointa antia, sillä tyylikäs taistelu on The Sword Of Etheria A ja O. Jos sitä ei ole, on peli äärimmäisen yksinkertainen ja tylsä mätkintä.
Miehekkään toiminnan lisäksi pelillä on kerrottavanaan varsin mielenkiintoinen tarina, jonka loppukaan ei ole mitään tusinatavaraa. Eeppinen juoni jumalia uhmaavista sotureista on ajatuksia herättävä. Vastaantulevat hahmot ovat upean näköisiä, joskin välillä - aika harmittomasti - lähinnä power rangermaisia uhoajia. Runsaan dialogin lisäksi pelin tarinaa viedään eteenpäin surrealistisilla välivideoilla ja kuvilla. Oman lisänsä monsteripalloon antaa mahdollisuus kehittää hahmoja. Erilaisten tavaroiden lisäksi sankareiden energia-, tension-, -ja hyökkäystasoa on mahdollista nostaa. Kauneimmillaan The Sword of Etheria on todella miellyttävää pelaamista. Valitettavasti välillä peli alentuu täysin naurettaviin vastuksiin ja ratkaisuihin.
Michiru Yamane ja Ishikawa Fumi pelastavat
On ehkä väärin sanoa, että pelin musiikit ja taide pelastavat pelin, mutta tässä tapauksessa tilanne on jotakuinkin tämä. Ellei peliä olisi siunattu äärimmäisen upealla musiikilla ja huippuluokan hahmosuunnittelulla, jäisi The Sword of Etheria tusinaluokan toimintapeliksi. Pelimekaniikka on toki hauska, mutta elintärkeät ainesosat tuovat reseptiin Michiru ja Ishikawa. Castlevania-pelisarjasta tunnettu säveltäjä Yamane on jälleen kerran paljastanut siunauksensa, upean säveltämisen taidon. Pelissä ei taida olla yhtään huonoa biisiä, ja parhaimmillaan musiikki herättää kanssapelaajissa "wtf, mitkä musat! <3" -tyylisiä tunteita. Myöskään ääninäyttely ei ole sieltä pahimmasta päästä. Parhaimmillaan se on hyvää, mutta usein myös jotain todella kuvottavaa. Huono ääninäyttely onnistuu esimerkiksi tahraamaan vähäisesti muuten niin kauniin lopunkin. Joka tapauksessa äänimaailma tässä toimintapläjäyksessä on kiitettävää.
Suikoden-pelisarjaan tutustuneet tietävät, että pelin hahmot ovat eräs syy, miksi kyseinen RPG on ansionsa saanut. Kun pelistä vastaa osittain Konamin Castlevania/Suikoden -osastot, on oleellista, että hahmosuunnittelusta vastaa juuri Fumi. The Sword Of Etherian hyvikset ja pahikset ovat kärkiluokkaa. Päähahmot ovat tyylikkäimpiä aikoihin ja pelin vastukset näyttävät parhaimmillaan piristävän erilaisilta. Esimerkiksi punainen lepakon siivillä ja tylyllä asenteella varustettu kissa - joka toimii myös Fielin miekkana - on mieleenpainuva hahmo. Rivivihollisia vaivaa välillä kuitenkin ankeahkon tekoälyn lisäksi myös ulkoinen generisyys. Myös visuaaliselta puolelta Konamin uutukainen saa hyvät pisteet. Taiteesta pitävät pääsevät ihastelemaan Fumin kuvituksia pelin galleriassa.
The Sword Of Etheria on hyvä peli. Se on kuin Zone Of The Enders ilman siipiä tai Drakengard ilman puuduttavan pitkiä kenttiä. Yksinkertainen pelattavuus, lyhyet kentät, rank-systeemi, erilaiset bonukset ja haasteet takaavat sen, että pelillä on potentiaalia saada elonpäiviä juuri pisteiden keräämiseen painottuvan luonteensa vuoksi. Myös mahdollisuus pelata vastaantulevilla hahmoilla bonus-modessa lisää pelin ikää hieman. Liiallinen monotonisuus, taisteluiden sekavuus ja yleinen graafinen keskinkertaisuus pudottavat Etherian silti ok-pelien palkintopallille. Kaikesta huolimatta piristävä ja erikoinen tapaus, jonka kimppuun jaksaa vastaisuudessakin hyökätä.
