Pelin lupaillaan olevan zen-henkinen, kodikas puzzleilukokemus täynnä taidetta. Ja näin toden totta onkin. Yhden miehen, Thomas Waterzooin, projektina syntynyt nimike on paitsi mukavaa katseltavaa myös varsin mukavaa pelattavaa.

Taitelijan jalanjäljissä

Niin, kukapa sitä ei olisi joskus museossa halunnut tökkiä tauluja oikein kaksin käsin? Nyt nämä villit fantasiat voi tuoda todeksi, sillä Please, Touch the Artworkin pääpointtina on todellakin hypistellä taidetta oikein olan takaa.

Kyseessä on käytännössä kolme eri peliä yhdessä paketissa. Jos on koskaan kokenut hollantilaisen Piet Mondrianin abstrakteja tauluja, niin näistä peleistä voi havaita paljon tuttua. On kuin taiteilijan teokset olisi muutettu aivopähkinöiden muotoon.

Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan

Enemmän tai vähemmän avuliaan museotyöntekijän kysymyspatteriston jälkeen pelaaja päästetään kolmen eri taulukokoelman, eli ”pelin”, kimppuun. Niistä voi aloittaa mistä haluaa, ja niiden välillä voi hyppiä miten lystää.

Ensimmäinen taidepläjäys tottelee nimeä The Style. Se ottaa mallia Mondrianin Composition-teoksista, joissa viivat ristiävät ja tarkkaan valitut värit värjäävät niiden väliin jääneitä alueita. Tässä pelimuodossa tehtävänä on piirtää viivoja ja värjätä niiden väleissä olevia kuvioita. Hommassa on oma logiikkansa, joka vaatii oikeaa järjestystä ja älynystyröiden käyttöä.

Väripuuhat ovat ensi alkuun yksinkertaisia, mutta loppuvaiheessa sormen lisäksi suuhun menee lähes koko käsi kyynärpäätä myöten. Onneksi pelin leppoisaan tyyliin mukaan on ympätty vihjesysteemi, joka kertoo oikean järjestyksen värien plänttäilyyn askel kerrallaan. Alkumatkalla vihjeet paljastavat käytännössä koko ratkaisun, jos pelaaja niin haluaa, mutta loppusuoralla pitää vihjeistä huolimatta käyttää omia hoksottimia.

The Style on koko tarjonnan haastavin pelimuoto – sekä myös hauskin.

Kakkosena hupirankingissa on Boogie Woogie, joka ottaa inspiraationsa Mondrianin teoksista, joissa samat kaksi sanaa mainitaan. Kyseinen pelimuoto kertoo kokijalleen tarinaa kahden eri palikan suhteesta ja kylän raitin kasvamisesta.

Pelaajan leppoisana hommana on saattaa pienempi palikka oikeaan päätepisteeseensä valitsemalla yksi tarjolla olevista lähtökuopista. Kuulostaa yksinkertaiselta ja sitä se myös on, sillä usein vain tökätään johonkin kohdin ruutua ja katsotaan onnistuuko homma vai ei. Vääristä arvauksista ei tapahdu mitään haitallista, joten eteneminen on leppoisan helppoa.

Kentissä, tai siis tauluissa, eteenpäin siirryttäessä kasvaa haasteen tasokin. Kapuloita rattaisiin heittävät muun muassa etenemissuuntaa muuttavat esteet, tunnelit ja oikeaa liikkumisjärjestystä vaativat reitit. Vaikka meno vaikeutuu, ei se missään kohdin ole ylitsepääsemätöntä, vaan puuha on kaikin puolin soljuvaa.

Kolmas moodi, joka on kolmikosta vähiten viihdyttävä, on kuin yhdistelmä matopeliä ja sokkeloa. Mondrianin New York -tauluista ulkoasunsa lainaava taulukokoelma päästää kokijansa liikuttamaan viivaa sokkeloimaisissa viivaviidakoissa, jotka kyllä tuovat mieleen ison kaupungin risteävine katuineen ja kujineen.

Pelaaminen hoituu pyyhkäisemällä ruudulla johonkin neljään pääsuuntaan, johon viiva sitten liikkuu. Matkan varrella pitäisi etsiä palikoita, jotka muodostavat kentt… taulujen välillä runoja luettavaksi. Sokkeloissa luoviminen ja pakittaminen oikean etenemisreitin perässä on toki leppoisaa, mutta ei kuitenkaan sitä kaikkein mielenkiintoisinta tekemistä.

Raamit kunnossa

Pelin kontrolleista ei ole paljoa kerrottavaa, sillä kaikki toimii käytössä olevan laitteen kosketusnäyttöä tökkien. Kaikki luonnistuu kuten pitääkin, myös käytössä olleella iPad Minillä, kunhan päivitys korjasi jonkinasteiset häiriöt ulkoasussa. Pelailu soveltuu myös heille, keillä ei ole kosolti kokemusta ongelmapeleistä tai peleistä noin muutenkaan. Sen verran helppoa Artworkiin on tarttua.

Harmituksen sanaa ei myöskään tule tuotoksen äänimaailmasta, joka on yhdistelmä tunnelmanluontia, seesteistä sävelmää ja peliin maan mainiosti istuvaa rauhoittavaa jazzia. Musiikkipuoli tukeekin kokonaistunnelmaa todella mainiosti, mikä ansaitsee kunnon peukut.

Please, Touch the Artworkissa on koettavana 160 taulua, joille lupaillaan kestoa kahdesta kolmeen tuntia. Totuus tuntuu olevan lähempänä kolmea, ellei sen ylikin, etenkin jos The Style -moodin puzzleilut vaativat enemmänkin yrittämistä. Haastekerrointa ja samalla myös kestoa voi toki laskea aiemmin mainitun vihjetoiminnon avulla.

Vuoden taiteellisin peli

Please, Touch the Artwork ei ehkä näytä joka silmään siltä mielenkiintoisimmalta peliltä ikinä koskaan, mutta sen ei pidä antaa häiritä. Kyseessä on oivan kiehtova teos, joka tarjoaa kevyttä ja parhaimmillaan sopivan haastavaa puzzleilua.

Suositellaan leppoisaa aivopähkinöintiä etsiville.