Joulukalenteri 2012

: Luukku 20: Kaljuja sankareita, onhan heitä

Videopelihistoria tuntee lukemattomia kaljuja suurmiehiä ja jokusen -naisenkin. Kaikki pelaajat tunnistavat God of War -sarjan Kratoksen, Chronicles of Riddickin nimikkosankarin, Street Fighterin Dhalsimin ja Command & Conquerin Kanen, vaikkeivät olisi kyseisiä teoksia tahkonneetkaan. Eikä sovi unohtaa lyhyellä terällä trimmattuja kuontaloita Infamous-päähenkilöillä, Olli Jokisella NHL:issä tai Mass Effect 2:n Jackilla, ja näyttäytyipä Splinter Cellien Sam Fisherkin siilinä Double Agentissa. Myös KonsoliFINin toimituksesta tuli osa hiuksettomien pelihistoriikkia, sillä vaikka Paavimme hevitukka oli pisimmillään syksyllä 2006, Tom Clancy's Rainbow Six Vegasin hahmoeditori loi kylmästi miehestä kaljun virtuaaliversion kummempia kysymättä (ks. kuva). Lisäksi koko sivustomme perusti kalju mies.

Listaa voisi siis oikeastaan jatkaa loputtomiin. Tai no, ainakin Giantbomb on listannut oikein useamman sivun verran peleissä esiintyviä kuulapäitä. Syitä kaljujen esiintymistiheydelle lienee miltei yhtä monta kuin karvattomia hahmojakin: kampauksen ajattomuus, mielikuvituksettomat graafikot, peruukkien vaikea mallintaminen tai vaikka vain sympatiapisteiden kerääminen kaljuuntuville. Kaljut sankarit tai pahikset – ylipäätään hiuksettomat – eivät ansaitsisi omaa joulukalenteriluukkuaan missään muussa mediassa. Juurikin siksi vapaana harrastelijajulkaisuna KonsoliFIN katsoo velvollisuudekseen kertoa parista kuluvan karvanlähtöajan keljuimmasta karpaasista.

Vuoden 2012 kovimmista kaljupääesiintymisistä vastasivat tuttuakin tutumpi hiusraja ja eräänlainen shokkikampaus, kun sekä Hitman-sarjasta tuttu agentti 47 että itse Max Payne tekivät kaivatut paluunsa toimintapelirintamalle.

Kun kalju kiiltää, on jo liian myöhäistä (teksti: J. Pikkarainen)

IO Interactiven Hitman: Absolutionia saatiin odottaa puoli vuosikymmentä edellisosan ilmestymisen jälkeen. Kaljupäisen salamurhaajan ensimmäinen todellinen debyytti tälle konsolipolvelle koki pientä polemiikkia jo tuotantovaiheessa, kun pelin nimikkohahmoa ääninäytellyt David Bateson dumpattiin projektista tylysti kesällä 2011. Sarjan fanit eivät täysin allekirjoittaneet IO Interactiven päätöstä: sen sijaan he allekirjoittivat vetoomuksia miehen takaisinsaamiseksi. Liekö yksikään koskaan välittynyt studiolle saakka, mutta Bateson kiinnitettiin taas agentti 47:n karheaksi tulkiksi elokuun lopulla 2012. Pari kuukautta myöhemmin olikin julkaisun aika.

Bateson-episodi ei jäänyt suinkaan fanien ainoaksi huolenaiheeksi. IO Interactive oli paljastanut jo toukokuussa 2011 suunnittelevansa pelinsä aiempaa laajemmalle yleisölle, mikä tarkoitti myönnytyksiä etenkin sarjan hardcore-elementteihin. Mitä liennytykset käytännössä käsittivät, selvisi vasta ensimmäisten arvosteluiden rantautuessa eetteriin. Varsinkin sarjan pitkäaikaisimmat fanit pettyivät 47:n uuteen tulemiseen ja ennen kaikkea pelin mekaniikkamuutoksiin. Aiemmista osista oli poikettu liiaksi, eikä paikoin putkimaisesta kenttäsuunnittelusta tykätty. Valepuvut ja välitallennussysteemit nähtiin myös viallisina. Kaikesta narinasta huolimatta Absolutionin vastaanotto oli pääsääntöisesti hyvä. Tämänhetkinen keskiarvo Metacriticissä PC:lle ja X360:lle on 79 sekä PS3:lle 83 pistettä, mikä on linjassa sarjan aiempien osien kanssa.

KonsoliFIN-arvostelussa pelille lätkäistiin neljä tähteä. Sarjan aiempiin osiin verrattuna muutokset ovat toki mittavia ja pelin luonnetta muokkaavia. Ne ovat tosin kaukana epäonnistumisesta, vaikka ongelmallinen valepukusysteemi ja sen vuoksi monien kenttien design kaipaisi korjausta. Sen sijaan upea ulkoasu, aiempaa hiotumpi pelattavuus ja eri pelityylejä kannustavat haasteet tuovat virikettä uusintakierrokselle. Myös kerronnallisempi juoniratkaisu miellytti, vaikkei se ihmeitä saavutakaan. Kokonaisuus jää lopulta positiiviseksi, eikä muutoksista huolimatta viivakooditetun kaljupään viimeisintä kannata suinkaan ohittaa.

Kun meno käy kovaksi, kovat ajavat pään kaljuksi (teksti: ULVI)

KonsoliFINin ikioma jryi vitsaili vuoden 2010 joulukalenterissamme Max Payne 3:n viivästelyiden aiheuttaneen hiuskatoa jo pääsankarillekin. Kaivattu jatko vuoden 2003 suomalaistekoiselle Max Payne 2: The Fall of Max Paynelle saikin kulkea pitkän ja kuoppaisen tien Rockstarin kehityksessä. Alun perin peli julkistettiin vuoden 2009 keväällä tavoitteena seuraavan talven julkaisu. Sen jälkeen teos viivästyi lukemattomia kertoja päätyen lopulta Rockstarin perinteiseksi toukokuujulkaisuksi tänä vuonna. Hyvää kuitenkin kannatti odottaa.

Max Paynella ei ole koskaan mennyt hyvin. Mies menetti perheensä jo ensimmäisessä osassa ja seuraavassa pelissä oli jälleen napit vastakkain koko poliisilaitoksen kanssa. Kolmannessa seikkailussa ex-kyttä kuvataan pöhöttyneenä alkoholi- ja kipulääkeriippuvaisena ihmisrauniona, joka epätoivon ajamana päätyy henkivartijaksi São Paolon varakkaimmille ja korruptoituneimmille. Kyseinen asetelma takaa Maxille – ja täten pelaajalle – monia kipurajoja koettelevia räiskintäkohtauksia keskellä vaurasta jetset-arkea, mutta tehdäänpä pelissä myös inhorealistinen, pitkä ja uskalias visiitti kaupungin faveloiden sydämeen. Kokemus lainaa tarinallisesti, toiminnallisesti sekä tyylillisesti elokuvia Tropa de Elite, Man of Fire ja City of God, jotka ovat muuten kaikki ehdottoman suositeltavia katseltavia.

Kolmanteen osaan mennessä päähahmolle tarttui nykyään välttämätön kyky tarrautua suojiin kiinni ja jopa spurtata. Muutoin toiminta on pitkälti edellisistä tekeleistä tuttua tulta päin tulittaen syöksymistä – tietenkin bullet timen tyylikkäästi hidastamana. Räiskintäkohtauksista muodostuu helposti äärimmäisen näyttäviä ammuskelukoreografioita, joista ei brutaaleja kuolemia puutu. Oleellisessa osassa on myös vuorovaikutus ympäristön ja muiden hahmojen kanssa, sillä paikat menevät näyttävästi remonttiin, räsynukke-efekti lennättelee ukkoja pitkin mestoja ja Maxin pää edellä seinään syöksyminen näyttää yhtä kipeältä kuin miltä se taatusti tuntuisikin.

Max Payne 3 loihtii uskottavia näkymiä nykypäivän Brasiliaan ja New Jerseyhin vangiten yltiöväkivaltaisuuden kaikessa karmeudessaan. Ruudunpäivitys harvemmin nykii, mikä takaa sulavat 12 tuntia tarinan parissa. Äänimaailma jatkaa sarjan tutun autenttista linjaa. Hahmot puhuvat joko englantia aksentilla tai portugalia, mikä ainakin jälkimmäistä kieltä taitamattoman korvaan kertoo paneutumisesta yksityiskohtiin. Musiikki ansaitsee erityismaininnan: Health-kokoonpanon loihtima ääniraita aiheuttaa säväreitä, jollaisia ei ole hetkeen peleissä kuultu. Trailereissakin soinut Tears on helposti vuoden parhaita biisejä.

Arvosteluissa Max Payne 3 otettiin hyvin vastaan. Metacritic-keskiarvo näyttää Xbox 360 -versiolle 86 ja PlayStation 3:lla yhtä pistettä paremmin; vastaavasti KonsoliFINissä arvosanat olivat boxilla neljä (J. Pikkarainen) ja pleikkarilla kolme (Waluigi) tähteä viidestä. Waluigille eivät maistuneet poikkeamat remedymäisyyksistä, ja kakkososan nimeen vannova arvostelija pettyikin karvaasti. Pikkarainen taas tykästyi uuteen aikuismaisempaan ja realistisempaan kuvaukseen sekä maittavaan toimintaan.

Vuosi 2013 edessä, tukka takana

Siinä missä agentti 47 on iäti kaljuksi luotu, Max Paynen ongelmat saavuttavat vasta kolmososassa sellaisen kulminaatiopisteen, jossa mies joutuu muuttamaan ulkonäköään radikaalisti. Näin ollen rehellisyyden nimissä on sanottava, että Max on oikeastaan vain puolivillainen kaljupää, sillä hän ei esiinny hiuksitta kuin noin puolet pelin tarinasta. Kaljun karjun kisa menee täten tänä vuonna herra numerosarjalle, joskin ehta toiminnanystävä ei jätä kumpaakaan laatujulkaisua väliin.

Ensi vuosi antaa odottaa jälleen uusia kaljuja kokemuksia. Luvassa on ainakin Kratoksen seikkailut verkkoonkin kohottava God of War: Ascension ja viimeistään Heavy Rainilla vakuuttaneen Quantic Dreamin uutukainen Beyond: Two Souls, jonka päähahmona häärii (ainakin välillä) siilitukkainen, ihanaisen Ellen Pagen tulkitsema naishenkilö. Oli tässä sitten ensi vuoden joulukalenteriluukun finaalipari tai ei, selvää on, että alkavaa pelivuotta odotetaan kieli pitkällä, tukka lyhyenä!