Onnellisuus on monelle elämän tärkein tavoite. My Beautiful Paper Smilen kieroutuneessa maailmassa onnellisuuden dilemma on ratkaistu luovalla tavalla: jokaisen "onnellisiksi" kutsutun lapsen tulee nimittäin pitää hymyilevää paperinaamiota kasvoillaan. Mikäli kaikesta huolimatta lapsi itkee, on hän luultavasti viallinen, ja vaatii lisäkasvatusta lopetuspiikin muodossa. Tällaiseen hyytävään maailman sijoittuva kauhupeli vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Painajainen paperihahmoilla
Tarina koostuu neljästä luvusta, joista kaksi ensimmäistä on nyt julkaistu. Ensimmäinen luku kertoo lasten kasvatuslaitoksen menetelmistä, toisessa taasen siirrytään ulos kohtaamaan maailma. Päähenkilönä on laitoksessa oleva lapsi, joka yrittää selviytyä päivästä päivään huonekaverinsa kanssa. Ehdottomasti parasta antia on nimenomaan tämän eriskummallisen maailman kuvaus. Mitään ei oikeastaan selitetä, ja kaikki on kummallisella tavalla Tim Burtonmaista, eli teknisesti ottaen tuttua, mutta kummallisella tavalla kieroutunutta. Voi olla, että myöhemmin julkaistavissa luvuissa selitetään enemmän sitä, miksi lapset oikeastaan ovat laitoksessa, mutta kauhupelissä mysteerin pitäminen yllä on arvokasta itsessään.
Esteettisesti kaikki on toteutettu mustavalkoisesti 2,5-ulotteisilla lyijykynällä piirretyillä grafiikoilla. Piirtojälki on karkeaa ja kaikki objektit ovat litteitä paperikuvia, joita käännetään ajoittain vinoon myös syvyyssuunnassa. Ruudunpäivitysnopeus on poikkeuksellisen matala, jolloin syntyy vaikutelma karkeasta ja kovasta maailmasta. Olennot ovat hirviömäisen hienosti piirrettyjä.
Karmivuuteen vaikuttaa luonnollisestikin kaikkialla vallitsevat leveät hymyt ja hyvät käytöstavat. Jäädessään kiinni väärässä paikassa yöllä saattavat opettajat todeta: "Voi pikku raukkaa, etkö saa unta? Tule kanssani, niin annan sinulle jotain, joka saa sinut nukkumaan paremmin." Brr. Äänimaailma on toteutettu sopivasti, mutta minkäänlaista ääninäyttelyä ei ole käytössä. On tietysti parempi jättää äänet pois, kun palkata huonot ääninäyttelijät. Tekstin rullaamisääntä pääsee kuitenkin kuuntelemaan melko lailla kyllästymiseen asti.
Vääränlainen kävelysimulaattori
Selvästikin maailman rakentamiseen on nähty hyvin paljon vaivaa, sillä sen ajatteleminenkin tuo mietoja väristyksiä selkärankaan. Sen sijaan itse pelimekaniikka ei pitkän päälle kanna. Käytössä on eräs harmillisimmista pelimuodoista, nimittäin äkkikuolemilla ja tarkistuspisteillä varustettu kävelysimulaattori. Suurin osa peliajasta kuluu kävellessä putkessa eteenpäin. Vastaan tulevat hirviöt tappavat hahmon kertalaakista, ja vaikka tarkistuspisteet eivät ole aina valtavan kaukana, kuluu samojen kohtien tallustelussa turhan paljon aikaa. Mukana on erillinen juoksupainike, mutta hahmon nopeus ei ole kovin suuri edes juosten. Joskus vieläpä etenemisreitti on epäselvä, jolloin ympäriinsä hortoiluun kuluu tyhjää peliaikaa.
On yllättävää, että näin herkulliseen maailmaan sijoittuva kauhupeli onnistuu olemaan tylsä. Kahden ensimmäisen jakson pelaamiseen ei kulu muutamaa tuntia enempää, mutta jo tämä aika sai sulkemaan pelin useampaan kertaan – eikä säikähdyksestä, vaan pitkästymisestä. Poikkeuksellista! Tämä johtuu nimenomaan siitä, että kyseessä on viime kädessä kävelysimulaattori, jossa siirtymät keskustelusta toiseen ovat joskus kovin pitkiä. Kentällä on piilotettu löydettäviä asioita, mutta niidenkään etsiminen ei ole riittävän stimuloivaa toimintaa. Paha kyllä tällä kertaa kehittäjän nimi, Two Star Games, vaikuttaa olevan enne. Toivottavasti tulevat jaksot onnistuvat paremmin.
