Näihin tilanteisiin liittyy monia muistoja, hauskoja ja mieleenpainuvia sellaisia. Toimituksemme päätti jakaa niistä parhaimmistoa muiden kanssa, koska jaettu ilo on moninkertainen ilo.
Joonatan Itkonen
Ensimmäiset Halo-sarjan osat menivät aikanaan ohitse, kun en omistanut Microsoftin konsoleita kyseisenä ajankohtana. Sitten opiskelijavuosina käsiin tarttui käytetty Xbox 360, jonka mukana tuli ensimmäiset kolme Halo-peliä. Syysloma oli sopivasti edessä ja olimme jäämässä kämppikseni kanssa lorvimaan pienelle paikkakunnalle muiden lähtiessä matkoille.
"Pitäisiköhän sitä kokeilla Haloa?", kysyin.
Tilasimme pitsaa ja pistimme ekan pelin tulille. Kuusi tuntia vierähti yhdessä hujauksessa. Peli päättyi, ja Master Chiefin matka oli vasta alussa. Sitä oli vain pakko jatkaa, joten nerokkaina nuorina miehinä marsimme kauppaan hakemaan juotavaa ja muuta epäterveellistä, tilasimme toiset pitsat ja jatkoimme siitä mihin jäimme.
Loma meni nopeasti ohitse, eikä se varmasti tehnyt kummankaan terveydelle hyvää, mutta muistikuvat kaverin kanssa avaruuden halki matkaamisesta lämmittävät yhä melkein viisitoista vuotta myöhemmin.
Risto Karinkanta
Lanitus on nykyään suhteessa paljon helpompaa, sillä monilla on mukana läppärit – joskus jopa varsin tehokkaat sellaiset. Itselleni olennainen osa kokemusta on kuitenkin pöytäpöntön raahaaminen jonnekin hornan tuuttiin. Parhaimmillaan kuljetuksen tärinä saa osan komponenteista irtoamaan liittimistään kopan sisällä, jolloin ensimmäiset tunnit voi käyttää emolevyn olemuksen pohdiskeluun.
Teen tunnustuksen: en ole käyttänyt koskaan alkoholia laneilla. Suorituskyky ennen kaikkea, ja lisäksi jonnemaiset ylikierrospärinät iskevät sitäkin rajummin tiukalla Battery-dieetillä. Joka tapauksessa yksi asia on tärkeintä: nukkumapaikan tulee sijaita oman pelipöydän alla.
Tarja Porkka-Kontturi
Toki minulla on aivan ihania ja parhaita moninpelimuistoja lapsuudesta, kun isosiskon kanssa pelattiin NES-konsolilla Mariota vuorotellen. Arvaatteko kuka oli aina Luigi? Siskon piti tulla hätiin myös loppulinnojen pelottavan musiikin käynnistyessä. Mutta yksi hauskimmista ja jotenkin vain ihanimmista, vaikkei niin merkittävän kuuloinen tarinana ehkä, on ehdottomasti eräs Apex Legends -matsi vuoden takaa.
Pelasin ystäväni kanssa Apexia kasuaaliottelussa ja kuljailimme pitkin Kings Canyon -karttaa. Siellä on sellainen tyhjähkö solakohta, jossa ei muutaman tarvikelootan lisäksi ole kuin pari hassua puuta. Ystäväni katosi näkyvistä kesken pelin ja minä häntä tietenkin ihmeissäni koetin paikantaa. Ei peijakas suostunut kertomaan, missä oli. Kartalla näkyi täppänä kyllä, mutta silti ei missään ympärilläni. Kaiken sen rakastavan piruilun ja yhdessä nauramisen jälkeen hän löytyi puusta. Sinne se oli kiivennyt Pathfinderilla. Ilmeisesti oksasto jotenkin glitchasi ja hahmo katosi tyystin lehvikköön. Kuolimme molemmat myrskyyn lopulta, mutta hyvän tähden, että oli hauskaa.
Tero Lepistö
Ehdottomasti parhaat aikuisiän moninpelimuistot kytkeytyvät alkuperäisen Xboxin alkuvuosille, kun Liveä vielä odoteltiin kylmään pohjolaan ja koneet kytkettiin toisiinsa System Linkin avulla. Kunhan väsymätön propaganda mustan monoliitin mahtavuudesta ja etenkin Halon kaikkivoipaisuudesta alkoi kaveripiirissä purra, yleistyivät laitteet yllättävän kiitettävää tahtia. Kohta Xboxeja ja telkkareita roudattiin ympäri pitäjää, kun ison köörin Halo-turnajaisia järjestettiin käytännössä joka viikonloppu.
Hulvattoman hauskojen pelisessioiden ohella ajanjakso on syöpynyt mieleen myös logistisista syistä. Isohkoa konsolia oli vielä helppo siirrellä paikasta toiseen, kun porukalla oli ikää jo ajokortteihin oikeuttava määrä. Televisioiden osalta homma ei ollutkaan ihan niin vaivatonta. Aikana ennen taulutöllöjä 32 tuumaa kuvaputkea tarkoitti nimittäin pahimmillaan tuplamäärää kiloja, puhumattakaan kauniisti sanottuna hankalista ulkomitoista.
Varhaisen lapsuuden kultaisimmat muistot kumpuavat puolestaan Commodore 64:n Pitstop 2 -formulapelistä. Tiukat jaetun ruudun kisat ratkaistiin lopulta varikolla, sillä tuikitärkeään renkaiden vaihtoon oli palkattu vain yksi laiskanpulskea, pelaajan itse ohjastama tyyppi. Se toinen tiimin henkilökunnasta patistettiin puolestaan tankkaamaan. Mikäli polttoaineen syöttöä ei huomannut katkaista ajoissa, ja nestettä lipsui yli äyräiden, tyhjeni koko tankki. Rautaisia hermoja ja organisointikykyä tarvittiin sekä radalla renkaita säästellessä että etenkin sen ulkopuolella.
Niko Lähteenmäki
Sanoisin, että parhaat moninpelikokemukset liittyvät Nintendon konsoleihin ja samalla sohvalla istuskeluun. Niin ja muovisoittimiin.
Päällimmäisenä mieleen juolahtaa vanha kunnon Wii, jolla tuli pelattua myös "ison ännän" aiemman konsolin eli Gamecuben pelejä. Kun muutin ensimmäistä kertaa omilleni, kävivät kaverit kylässä viikonloppujen lisäksi välillä arki-iltoinakin pelaamassa milloin mitäkin. Mario Kart Wii, Super Smash Bros. Brawl, WarioWare: Smooth Moves ja Wii Sports pyörivät koneessa tasaiseen tahtiin jäätävän metakan siivittämänä (anteeksi, naapurit). Edellä mainituista nimikkeistä WarioWare on sellainen, joka kaivetaan tänäkin päivänä välillä esiin, kun alkoholin juonnin lomassa koitetaan keksiä viihdettä. Toivottavasti tuleva WarioWare: Get It Togetherkin olisi yhtä luovaa häröilyä!
Muistatteko vielä musiikkipelit? Muovisoittimiin en ole koskenut enää vuosikausiin, mutta kyllähän Rock Band -trilogia ja Guitar Herot on pakko mainita parhaiden moninpelimuistojen yhteydessä, koska jossain vaiheessa ne olivat "se juttu". Guitar Hero II, III ja Guitar Hero: Metallica olivat jonkun aikaa kovassa käytössä. Sitten tuli Rock Band. Ja olihan se pakko saada, mutta hinta oli harmittavan suolainen.
Onneksi onni suosii joskus. Satuin löytämään Rock Band -soitinpaketin paikallisen Citymarketin ulosheittoläjästä ja se oli sitten menoa. Muutamalla kympillä irtosi satoja, jollei tuhansia tunteja viihdettä. Sitä kakofoniaa on välillä edelleen ikävä, kun musiikki raikaa, ihmiset höpöttää kovaan ääneen ja soittimet naksuu ja kolisee.
Jaakko Herranen
Rock Band -bileet mökillä järven rannalla useamman sadan kappaleen valikoimalla, näitä ei järin helpolla unohda! Tokihan Rock Bandin kanssa kreisibailattiin myös kerrostaloasunnossa yötä myöten, koska eikös ne ole normaaleja asumisen ääniä, ovathan?! Joskus naapurin täti tuli valittamaan Pearl Jam -esityksen aikana, eivätkä ne rumpuihin ostetut "vaimentimetkaan" olleet oikeasti yhtään mistään kotoisin. Kyseisen bändipaketin tilasin muuten aikoinaan jostain todella kaukaa (ehkä jopa Amerikasta?) aivan naurettavaan hintaan. Kiitos ja anteeksi hyvät kanssa-asujat.
Muista ikimuistoisista moninpelikokemuksista ponnahti ensiksi mieleen lisäksi Saturn Bombermanin kymmenen pelaajan karkelot – vieläpä samalta ruudulta! Halo puolestaan tutustutti allekirjoittaneen moninpeliräiskintöihin ensimmäistä kertaa kunnolla. Xbox Liveähän ei tuolloin vielä ollut edes olemassa, mutta homma hoitui PC:n kautta Xboxia huijaamalla. Sittemmin sarjan kolmas osa kiihdytti intoa verkkoräiskintöihin entisestään, enkä sitä parempaan ole tähän päivään mennessä törmännyt. Sand Trap ja Scorpion-tankki, voiko ihminen enempää toivoa?
Ei tällaisessa artikkelissa voi jättää mainitsematta myöskään NHL-sarjaa. 90-luvun alun EA Hockeystä (maajoukkueet!) on toki tultu pitkälle, mutta niin vain Änäri lienee tätä nykyä oikeastaan ainut kilpailullinen peli, mitä jaksaa verkossa enää tahkota – sitäkin vain kavereiden kanssa.
Petri Kataja
Suorilta en keksi yhtä huippuhetkeä moninpeleistä. Verkon yli pelailen verrattaen harvoin, joten suurimmat naurunremakat ja mieleenpainuvat tilanteet ovat sattuneet satavarmasti samalta sohvalta pelattaessa.
Nintendo 64:n Perfect Dark on eniten moninpelaamani peli ikinä, joten sieltä voisi jotain poimia. Tai kenties ylipitkät 99 elämän taistelut ensimmäisessä Super Smash Bros. -mätkinnässä?
Tai sitten voisin kehua Wii U:n Nintendo Land -peliä, jonka asymmetrinen pelaaminen oli todella suurta hupia. Tämä tarkoittaa sitä, että yksi pelaaja katselee pelitapahtumia ohjaimen näytöltä ja muut televisioruudulta. Niinkin simppeli asia kuin muilta pelaajilta pakeneminen sai pulssin tehokkaasti koholle. Hieno nimike, joka taitaa olla jumissa Wii U:lla.
