Satoja vuosia sen jälkeen, kun maailma tuhoutui ydinsodan kauheudessa, nuori Lucy odottaa tulevia häitään maanalaisessa holvissa, Vaultissa. Paikassa, jossa ydintuhosta selviytyneiden jälkeläiset elävät naiivissa utopiassa vailla tietoa ulkopuolisesta maailmasta. Jokin päivä he nousevat takaisin maanpinnalle, jolloin he opettavat joutomaan junteille, miten kuuluu elää.
Sinisilmäinen elo ajautuu kuitenkin törmäyskurssille raa’an todellisuuden kanssa, ja pian Lucy löytää itsensä Vaultin ulkopuolelta maailmasta, jolla ei ole ymmärrystä lapsenmielisiä kohtaan. Tomera sankaritar ei ole kuitenkaan täysin kädetön, eikä hän anna pienen ydinlaskeuman hidastaa hänen seikkailuaan löytää isäänsä, joka on kadonnut joutomaan uumeniin.
Matkallaan Lucy kohtaa Brotherhood of Steel -joukkojen ritarikokelaan Maximuksen sekä vaarallisen epäkuolleen, Ghoulin, jonka yhteys maailmanloppuun on monimutkaisempi kuin päältä päin arvaisi. Kolmikon tiet risteävät ja erkanevat useita kertoja matkan aikana, eikä koskaan pysty arvaamaan, mitä Falloutin maailmassa tulee vastaan.
Alusta pitäen on selvää, että Fallout on jotain ihan erilaista pelisovitusten saralla. Se ei kertaakaan tunnu sarjalta, joka on tehty pelien tai fanien ehdoilla. Pelien ystävät toki löytävät paljon viittauksia ja tuttuja elementtejä, joista pitää kiinni. Ne eivät kuitenkaan ole itseisarvo tarinan kannalta. Mikään ei nojaa tietoon, joka olisi pitänyt sisäistää vuosia sitten pelaamalla tiettyä teosta.
Tämä antaa Falloutille vapauden olla oma juttunsa, ja tekijät käyttävät sitä vapautta hyväkseen täydellisesti. Tarina hyppii ajassa ennen ja jälkeen hävitystä ja tutut organisaatiot saavat enemmän lihaa luidensa ympärille. Samalla sarja uskaltaa ottaa lunkisti ja nauraa myös itselleen aina välillä. Ne, jotka muistavat alkuperäisten Fallout-pelien satunnaiset kohtaamiset, tulevat nauttimaan sovituksen cameo-rooleista ja pienistä irrallisista hetkistä hävityksen keskellä.
Fallout on häpeilemättömän poliittinen satiiri, jonka käsissä saavat huutia sekä oligarkit, että tuotantoyhtiö Amazonin kaltaiset yritysjättiläiset. Siinä missä Bethesdan versiot joutomaasta ovat tyytyneet viime vuosina yhä enemmän tasapaksuun, kilttiin naljailuun, Fallout-sarja kaivaa vaikutteet kahdesta ensimmäisestä pelistä. Huumori ei ole missään vaiheessa hienovaraista, eikä sen tarvitsekaan olla. Aikana, jolloin ihmiset vielä väittelevät siitä, onko Starship Troopers satiiria vai ei, Falloutin täytyy olla yhtä tahditon voidakseen tavoittaa ne, joilta pointti menee yli hilseen.
Samalla sarja on hulvattoman hauska, yllättävä, ahdistava ja paikoin koskettava. Se yhdistelee useita eri lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi, mikä puolestaan luo absurdista maailmanlopusta uskottavan omalla nurinkurisella tavallaan. Fallout ymmärtää, että Yhdysvallat ovat kokoelma satuja, jotka on pakotettu todellisiksi. Myytit lännensankareista ja uudisraivaajien kutsumuskohtalosta ovat sepitystä, jolla peiteltiin perisyntiä, jonka päälle yhteiskunta rakentui. Vuosisatoja tuhon jälkeen näistä saduista on tullut henkinuoria, joista kiinni pitämällä saadaan tarkoitus elämälle.
Hurttia huumoria rytmittää yllättävä väkivalta, joka muistuttaa Paul Verhoevenin ilahduttavista ylilyönneistä. Jokainen hetki on mahdollisuus vetää överiksi, eikä Fallout anna minkään tilaisuuden karata käsistä. Herkemmät katsojat saattavat joutua katsomaan pois useita kertoja, ja eläinten ystäviä pitää varoittaa ainakin vähäsen. Erämaa ei ole ystävällinen ketään kohtaan.
Fallout ei kuitenkaan mässäile verellä tai kauheudella. Sen pohjavire on aina tiukasti kiinni hahmoissa. Älyttömyydet tuntuvat kauheilta sen vuoksi, koska niiden lähtökohdat ovat ahdistuksessa ja epätoivossa. Kaikki teot ovat keinoja elää muutaman hetken pidempään. Sarjan olisi helppoa heittää läskiksi ja antaa spektaakkelin vesittää koko homma. Fallout ei kuitenkaan sorru helppoihin ratkaisuihin. Kun näemme miltä maailma näytti ennen ja jälkeen tuhon, jokainen kohtalo tuntuu entistä raskaammalta. Oli meno absurdia tai ei.
Jos jostain pitää valittaa, niin pituudesta. Falloutin ensimmäinen kausi on vaivaiset kahdeksan jaksoa, joista vain muutama on tunnin pituinen. Juuri silloin, kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, ollaan jo lopussa. Seuraava kausi on jo tekeillä, mutta sitä saadaan odotella ainakin vuoden tai kaksi. Nyt jo tekisi mieli palata takaisin tähän hulvattomaan, vaaralliseen maailmaan.
Fallout on pienoinen ihme. Se on totaalisen onnistunut sovitus materiaalista, jonka ei pitäisi toimia elokuvana tai sarjana. Pelien koko viehätys perustuu siihen, että jokainen voi kokea seikkailun omalla tavallaan. Jotenkin Fallout kuitenkin onnistuu antamaan tälle matkalaiselle personaan, joka istuu sarjan mytologiaan kuin nakutettu. Se on täysin oma juttunsa, joka silti tuntuu luonnolliselta osalta kokonaisuutta, ihan kuin se olisi aina ollut sitä.
Toivottavasti tälle saadaan monta tuotantokautta.
