Asiaa on pohdittu, ihmetelty ja äimistelty pelitutkimuksen puolella jo pitkään. Vuonna 1938 ilmestynyt klassikkoteos Homo Ludens (Leikkivä ihminen) tuumailee asiaa kenties kaikista tarkimmin, vaikka kirjoittaja Johan Huizingan ajatuksenjuoksun järjellisyyttä ja mielenterveyden tasapainoa onkin lukutuokioiden aikana syytä pohtia. Huizinga havaitsee teoksen aikana leikillisyyden piirteitä kaikkialla yhteiskunnassa. Osansa saavat niin politiikka, uskonto, teatteri kuin oikeastaan kaikki mahdolliset ihmisen luomat askareet. Leikki on ihmiselle luonnollinen asia, sillä se on evolutiivisesti tarkasteltuna yhtä vanha asia kuin ihminen itsekin. Se ei katso ikääkään.
Peli vai leikki?
Miksikös tässä artikkelissa lähdettiin alustamaan asiaa näin kaukaa? Syy on yksinkertainen, sillä Nintendon lanseeraama Labo on äidinkielellämme tarkasteltuna enemmän leikki – jopa tutkimusmatka – kuin peli. Askarteluun, oivaltamiseen, puuhasteluun ja sosiaaliseen toimintaan perustuva luomus sisältää pelillisiä elementtejä vain vähäkkäästi, ja nekin ovat ainoastaan kuorrutus varsinaisen hauskanpidon päälle; ikään kuin palkinto vaivannäöstä.
Nintendo Labo on periaatteessa läjä pahviläpysköjä sekä muovipussillinen kuminauhoja sekä muuta pienroinaa. Hämmästelyä on alkuun vaikea peittää, sillä edelliset Switch-kokemukset ovat olleet melkoisen toisenlaisia. Labo ei taitu muottiin, se on jotain ihan muuta. Labossa peli on ohjekirja. Pelaajan tehtäväksi jätetään sen parissa viihtyminen.
Kasaa oma pianosi
Labon starttipaketti tarjoaa rakennettavaksi tukun perusesineitä. Pianon väsäämisen kanssa saa kulumaan aikaa hyvän tovin, eikä kalastuspelin luominenkaan onnistu tuosta vain. Ruudulla pyörivä teos antaa jopa turhan tarkat ohjeet rakentamiseen. Tahti on verkkainen, mutta esine muovautuu pala kerrallaan ennen kuin lopulta kokonaisuus on valmis. Jokaisen esineen rakentamiseen menee helposti yli 30 minuuttia, parhaimmillaan jopa neljä tuntia. Labo muistuttaa taukojen pitämisestä, mutta eihän sellaisia pidetä. Olkiluodossa taukoillaan, ja katso mikä on lopputulos!
Tätä artikkelia varten pelatut sessiot vietettiin kahteen pekkaan, sillä ajatus yhdessä tekemisestä tuntuu Labon tapauksessa ainoalta oikealta. Vaikka fyysiset LEGO-palikat majailevat jo pölykerroksen alla, askartelupaperia ei kotosalla ole alkuunkaan ja taiteelliset lahjat loistavat poissaolollaan, Labo onnistui herättämään jotain kauan sitten unohtunutta. Perhana, pianoa väsätessä sormet syyhysivät niihinkin paloihin, jotka kuuluivat muka toisen tehtäväksi. Onneksi myös vierestä katsominen viihdyttää, sillä saattaahan toimintaan osallistua esimerkiksi ohjeistusta liikuttamalla.
Se, missä Labo onnistuu parhaiten, on tekemisen riemu. Vaikka ohjeita voisi haukkua liiankin hitaasti mateleviksi, näytöllä olevan kelauspainikkeen vetelyllä pääsee riittävään vauhtiin. Rauhallinen tahti on onneksi toissijaista, sillä tempoa voi hidastaa tai kiristää toiveidensa mukaan. Etenkin perheen pienimpiä varten olisi suonut vielä lokalisoidun ohjeistuksen mukaan.
Kädestä pitäen
Rakentaminen on helppoa, sillä Nintendo on selvästi panostanut ohjeistuksen ymmärrettävyyteen. Pahviläpysköissä kiinni olevat palat irtoavat sutjakasti, osien merkinnät tekevät niistä helposti erottuvia ja etenkin taitoskohdat on merkitty selvästi. Väsäämisessä mokaaminen on haastavaa, mikä on hyvä asia. Labo tarjoaa onnistumisen elämyksiä niin matkan varrella kuin projektin viimein päättyessäkin.
Ja voi pojat sitä hetkeä kun piano pitkän puurtamisen jälkeen valmistuu. Kun Labo aikanaan esiteltiin, suhtauduin projektiin skeptisesti ja virnuillen. Mikä tässä muka voisi olla hauskaa? Vaan kun se on. Kun Joy-Conit uppoavat laitteeseen, tekee mieli kokeilla lopputuloksen toimivuutta. Piano tarjoaa erilaisia äänivaihtoehtoja, joista yksikään ei kuulosta oikealta pimputtimelta. Hyvä vain, sillä esimerkiksi nuotiston mukaan soitettu Star Wars Theme on kissojen mau'unnalla huomattavasti hilpeämpi.
Siinä missä piano on perinteinen leikkikalu ilman sen suurempaa pelielementtiä, mukana on myös traditionaalisempia vaihtoehtoja. Kauko-ohjattava auto loikkaa sujuvasti olohuoneen lattialle, johon pitäisi rakentaa kilparata mittelöitä varten. Labo tuntuukin toimivan kaikista parhaiten peleissä, jotka eivät ole tavallisia pelejä. Perinteiset moottoripyöräily sekä kalastus ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hilpeitä pikkutuotoksia, jotka naurattavat hetken, mutta niiden pariin ei silti tee oikeastaan mieli palata.
Labosta on vaikea sanoa mitään konkreettista, sillä se vetoaa alkukantaiseen innostukseen, kokeilunhaluun sekä puuhasteluviettiin. Sen parissa väkertäminen on yksinkertaisesti hauskaa. Harmi vain, että kun rakentelut on tehty, Labostakin katoaa suurin vietti. Palaset voisi kaiketi halutessaan purkaa, mutta uusintakierros kasaamisen parissa ei enää tarjoa samaa innostusta, sillä lopputuloksen tietää jo valmiiksi. Samaten pelit itsessään tippuvat kertakäyttöviihteen karsinaan.
Mystisen hauska
Nintendon tuorein oivallus on yksinkertaisesti nerokas. Labo onnistuu tuottamaan sellaisia onnistumisen kokemuksia, ettei muut pelit pääse edes lähelle. Lähintä verrokkia joutunee hakemaan Guitar Herosta ja Rock Bandista, mutta niidenkin pelilliset elementit olivat selvästi perinteisemmät kuin pahvirakennelmien väsäyksessä. Robot Kit pääsee sillä saralla lähimmäs perinteistä kokemusta, mutta ei sitäkään sovi pelinä arvostella. Sellaisena se tippuisi auttamattomasti keskinkertaisuuksien joukkoon. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä jokaisen palasen ja osasen rakentaminen on hauskaa.
Labo viihdytti todenteolla ensimmäisten pakettien ajan, mutta onnistuuko se viihdyttämään tulevaisuudessa? Varmaksi en osaa sanoa, mutta sen Nintendon luomus on jo osoittanut, että sille on syytä antaa mahdollisuus osoittaa skeptisyys hölynpölyksi. Pahviläpysköjen lanseeraus on nimittäin yksi viime vuosien yllättävimmistä kokemuksista.
