Dynablasterin hauskin pelimuoto oli eräänlainen battle royale -taisto. Siinä tuhottiin pommeilla rakenteita joka puolelta paremman lootin löytämiseksi ja lopussa kolisuteltiin sapeleita motittamalla vihollisen kulkureitit. Ai että sitä nautintoa, kun pommikavalkadia viljelevä vihulainen saatiin lankeamaan omaan ansaansa käyttämällä tämän omia räjähteitä aseena. Boostereilla oli toki iso merkitys, mutta parhaimmillaan vihollisen tuhovoima pystyttiin kääntämään tämän omaan nilkkaan oikealla ajoituksella.
Kolmen koplalla pelattaessa tuli käytettyä usein myös eräänlaista herrasmiessääntöä, jonka mukaan eniten elämiä omistava pelaaja tai aiemmissa peleissä liiaksi dominoinut kaveri oli aina ykköskohde kahdelle muulle.
Kenties klassisin tapa päästää vastustaja päiviltä oli löytää nopeusboosti ja ylimääräisen pommin antava ikoni, jolloin motitus kävi kätevästi liikkeen ja pommien avulla. Vastustajan murkuloiden läpi kun ei voinut kävellä. Älyttömimmillään ruudulla saattoi posahtaa kymmenkunta pommia ketjureaktiona maksimipituisilla räjähdysjonoilla, jolloin AoE-efekti lakaisi yli puolet pelialueesta putsaten niin esteet kuin pelaajatkin tieltään. Elävän elämän sota oli valmis, kun pilkka sattui omaan nilkkaan ja kaverit nauroivat ympärillä. Puhumattakaan näppisparasta, joka oli joskus jopa rusikoinnin kohteena. Kattoon ripustettava nyrkkeilysäkki olisi tuolloin ollut hyvä lisä pelipaketin mukana myytäväksi ja pahimman kiukkutason purkamiseksi.
Noutaja tulee! Umpikujaan laitettu pommi koitui kohtaloksi, kun sininen pelaaja motitti pakoreitin omalla räjähteellään.
Olipa Dynablasterissa myös tarinapelimuoto, jossa pahikset kaappasivat viattoman neitosen päämajaansa ja sankari lähti häntä pelastamaan. Kentät piti tällöin putsata vihollisista pommien avulla ja uloskäynti piti löytää tuhottavien palikoiden alta aikarajan puitteissa. Luonnollisesti henkiinjääminen oli tärkeää, että sai pitää keräämänsä asepäivitykset. Jokaisessa kahdeksassa maailmassa oli kahdeksan tasoa, joten pelattavia ruutuja oli yhteensä 64. Kunkin maailman viimeisessä kentässä oli myös haastavampi pomo-otus riesana.
Nykypäivänä Dynablaster ei kolahtaisi enää samalla tavalla, mutta teinivuosina se tarjosi oikein mukavaa hupia. Etenkin PC:llä pelattaessa, jolloin ihmispelaajia pystyi pelaamaan kolme samalta näppäimistöltä tiiviisti kylki kylkeen ahtautuneena. Se oli tasapuolisempaa kuin Amigalla kaksi tsoistikkia ja yhdelle näppäimistö. Joka tapauksessa tämä retrohupailu herättää hienoja muistoja lähes 30 vuoden takaa.
