En ole mikään The Sandman -sarjakuvan asiantuntija: olen lukenut neljä ensimmäistä albumia aina Season of Mistsiin saakka. Pidin aikoinani lukemastani, mutta nykyään makuni on hieman muuttunut tuolloisesta.
Jotain sekavaa...
10-osainen sarja kertoo Morpheuksesta, unten valtiaasta. Hän on yksi seitsemästä sisaruksesta, joita loputtomiksikin kutsutaan. Loputtomat ovat eräänlaisia voimakkaita luonnonvoimia ja sekalaiseen sisarusparveen lukeutuu Morpheuksen lisäksi Death, Desire, Delirium, Despair, Destruction sekä Destiny.
Sarja koostuu muutamista pienistä kertomuksista, jotka kattavat sarjakuvan ensimmäisen ja toisen osan eli Preludes and Nocturnesin sekä The Doll’s Housen. Kertomusten taso vaihtelee, ja jos joku niistä ei saa katsojaa pauloihinsa, on sarjasta kokonaisuudessaan hankala pitää.
Kaikki alkaa siitä, kun brittiläinen aristokraatti Roderick Burgess seuraajineen yrittää okkultistisen rituaalin avulla vangita Morpheuksen Death-siskon. Jokin menee kuitenkin mönkään ja Kuoleman sijasta joukkio nappaakin unten valtiaan. Roderick varastaa tajuttomalta Morpheukselta tämän voimaesineet: kypärän, rubiinin sekä hiekkapussin. Okkultisteilla ei ole aikomustakaan vapauttaa saalistaan, ja he pitävät Morpheusta vankinaan runsaat 100 vuotta, kunnes tämä onnistuu karkaamaan. Nyt olennon täytyy etsiä kadonneet voimaesineet, jotta voisi jälleenrakentaa hänen poissa ollessaan rapistumaan päässeen Unten valtakunnan.
Jotain pahaa...
Juoni on sangen uskollinen sarjakuvalle ja tästä The Sandman ansaitseekin kymmenen pistettä. Muutamissa kohdissa tapahtumat äityvät kuitenkin hitusen sekavaksi – varsinkin, jos sarjakuvan tapahtumista ei ole mitään käsitystä.
Viiden ensimmäisen jakson aikana seurataan Morpheuksen matkaa hänen etsiessään voimaseineitään. Jokainen jakso kertoo tarinan Sandmanin ja tietyn hahmon kohtaamisesta: alun aikana tutustutaan pinnallisesti muun muassa Johanna Constantineen, Lucifer Morningstariin sekä John Dee -nimiseen mieheen. Ruudulla vilahtaa hyvin pikaisesti myös Sandmanin sisar, Desire.
Minulle ehkä suurin ongelma sarjan kanssa onkin hahmojen liiallinen määrä. Katsojalle esitellään koko ajan uusia hahmoja, joista osa näkyy ruudulla kauemmin, osa vain pienen katoavan hetken ajan. Sarjakuvassa pikatreffit uusien hahmojen kanssa toimivat, mutta TV-sarjassa tarvitsen enemmän aikaa tutustuakseni uusiin henkilöihin syvällisemmin.
Jotain hyvää...
Alkupuolen tarinoista suosikikseni nousi Hob Gadling -nimisestä miehestä kertova jakso. Pimeällä keskiajalla elävä mies kerskuu ystävilleen, ettei hän halua kuolla koskaan. Julistuksen kuuleva Kuolema päättää toteuttaa tämän toiveen, ja mies päätyykin elämään pitkän ja tapahtumarikkaan elämän. Morpheus käy tapaamassa Gadlingia aina sadan vuoden välein ja tuona aikana miehet ystävystyvät keskenään. Tarina tuo hienosti esille Morpheuksen inhimillisen puolen, ja muuten niin epämiellyttävä hahmo alkaa jakson lopussa tuntumaan ihan mukavalta tyypiltä.
Ainoastaan tämä yksi alkupuolen jakso sai minut hykertelemään ilosta, kaikki muut kertomukset jäivät mielestäni vähän valjuiksi.
Ensimmäisen kauden loppupuoli kertoo tarinan unipyörteestä, Rose Walkerista. Sarjan nihkeän alun jälkeen kyseinen kertomus unia manipuloivasta naisesta sai minut innostumaan jälleen The Sandmanin katselusta: tavoistani poiketen ahmin neljä viimeistä jaksoa yhteen menoon! Suuhuni jäänyt maku ei siis ole täysin kitkerä, ja on pieni mahdollisuus, että katson myös sarjan seuraavan kauden.
Jotain kaunista...
Visuaalisesti teos on hyvin vaikuttava. Mutta niin sen pitää ollakin, jos yhtä jaksoa kohden on tuhlattu 15 miljoonaa dollaria.
The Sandmanin pääosaa esittää minulle uusi tuttavuus Tom Sturridge. Hän näyttää mustine sotkuisine hiuksineen aivan samalta kuin sarjakuvan sivuilla vaeltava hahmo, ja onkin ulkoisesti varsin onnistunut valinta rooliinsa. Toisaalta taas Morpheus on hahmona niin ilmeetön ja kalsea, etten vielä saanut varmuutta siitä, omaako Sturridge hyvät vai huonot näyttelijänlahjat.
Omiin suosikkeihin lukeutuvat Harry Pottereista tutuksi tullut David Thewlis John Deenä, aina yhtä ihana Stephen Fry Gilbertin roolissa sekä Boyd Holbrook vallan hurmaavana The Corinthian -pahiksena. Sarjakuvassa lempparini on Kuolema, mutta valitettavasti Kirby Howell-Baptiste saa aivan liian vähän ruutuaikaa, joten hänestä on vaikea muodostaa kovin kummoista mielipidettä. Sen myönnän, että ainakin hahmossa on onnistuttu säilyttämään Kuoleman pirtsakka ja positiivinen elämänasenne.
Jotain rumaa...
Olen tullut siihen päätelmään, että aivan liian korkeat odotukset olivat syy siihen, miksi Netflixin The Sandman ei saanut minua itkemään ilosta. Odotin jotakin mieltä räjäyttävän kiehtovaa, mutta sainkin keskinkertaista fantasiahöttöä.
Sarjakuvan fanit tulevat rakastamaan sarjaa joka tapauksessa, mutta muiden kannattaa suhtautua siihen pienellä varauksella.
