On jälleen aika jatkaa aikamatkaa ja katsoa mitä Virtual Consolella tällä kertaa tarjottavana.
Superimpi seuraaja
Muistan lueskelleeni jotain ulkomaalaista pelilehteä Super Nintendo Entertainment Systemin, tutummin SNESin julkaisun kynnyksellä, ja kuolanneeni useamman aukeaman artikkelia tästä NESin houkuttelevasta seuraajasta. Super Mario Worldin esittely nostatti luonnollisesti odotuksia, mutta suurimman vaikutuksen teki useamman sivun selonteko ActRaiserista. 2-ulotteista tasohyppelyä, toimintaa ja strategiaa sekoittava peli näytti kuvien perusteella joltakin ennennäkemättömän upealta. Konsoli oli saatava. Realiteetit kuitenkin ravistelivat 13-vuotiaan varhaisteinin elämää, eikä varaa laitteeseen ihan heti löytynyt. Ensi kosketus tähän tekniikan ihmeeseen tapahtui silti paria kuukautta myöhemmin, kun vierailin entisellä kotipaikkakunnallani ja pääsin testaamaan kaverin jenkkiläistä SNESiä. ActRaiseria häneltä ei valitettavasti löytynyt, mutta Super Mario World, Final Fight ja Contra III: The Alien Wars (Euroopassa Super Probotector: Alien Rebels) riittivät mainiosti. ActRaiserinkin pääsin viimein läpäisemään muutamaa vuotta myöhemmin japaninkielisenä, strategiaosuuksien edetessä arvailujen varassa. Tarina sai siis onnellisen päätöksen ja odotus jopa kannatti.
ActRaiser
Toiminta/strategia
Kehittäjä: Quintet
Pelaajia 1
800 pts
Teini-iän märkien unien ja salaisten haaveiden kohde ActRaiser (oli minulla toki tyttöystäviäkin, ihan oikeasti) oli aikoinaan ainutlaatuinen pelikokemus. Ensimmäisenä kasvoille iski toimintaosuuksien vaikeustaso, joka kiristi hampaita kerran jos toisenkin. Kaikkeen toki tottuu (paitsi jääpuikkoon ”siellä jossakin”), ja taitojen (sekä kärsivällisyyden) kasvaessa eteneminen alkoi sujumaan. Tasojen välissä tapahtuva kaupunginrakentelu toi mukavaa vaihtelua ja antoi sopivan hengähdystauon ennen seuraavaa tositoimiin siirtymistä.
Pelaaja astuu pitkästä unesta herätetyn Mestarin saappaisiin huomatakseen, että tämän entinen maailmansa on sekasorron vallassa. Kaiken lisäksi entinen kiistakumppani Tanzra ”Pahalainen” on saanut omaperäisen idean ja päättänyt valloittaa maailman. Alku on aina hankalaa ja Mestarin täytyykin vetäytyä taivaassa sijaitsevaan linnoitukseensa miettimään strategiaansa. Suunnitelma alkaakin avautua, kun hän keksii siirtyä patsaaseen, joka mahdollistaa pahisten pieksemisen. Turpakäräjiä seuraa uuden uljaan maailman luominen pilvilinnasta käsin.
Kuten tuli jo aiemmin mainittua, ActRaiser on vaikea. Miekkaa ei kuitenkaan kannata heti heittää kaivoon: kunhan lievästi kankeahkon ohjauksen ja vihollisten metkut oppii, homma helpottuu huomattavasti. Vaikeus ilmenee nimenomaan 2-ulotteisissa toimintaosuuksissa, jotka päättyvät poikkeuksetta tietyillä tavoilla käyttäytyviin pomovastuksiin. Strategiaosuudetkin toki sisältävät omat haasteensa, sillä maita ja kaupunkeja asuttavat tikku-ukot on pidettävä turvassa ja tyytyväisinä. Mistään kovin syvästä simulaatiosta ei ole kyse, mutta kaupunginrakentelu on mukavaa vaihtelua yhtä kaikki.
Audiovisuaalisesti peli edustaa SNESin alkuaikojen kärkeä. Grafiikka on jonkin verran yksinkertaisempaa kuin laitteen myöhemmissä peleissä, mutta silti tyylikästä. Ääniraita pauhaa eeppisesti toimintaosuuksien taustalla ja tarjoilee rauhallisempaa tunnelmointia taisteluiden välissä.
ActRaiser on mainio esimerkki menneestä pelisuunnittelusta niin hyvässä kuin pahassakin, mikäli haasteen on valmis ottamaan vastaan. Vaikka pelin vetovoima on jonkin verran haalistunut vuosien saatossa, on sillä edelleen erityinen paikka sydämessäni. Vielä kun saisimme ladattavaksi laadukkaan jatko-osan, joka valitettavasti unohti strategian ja keskittyi pelkästään toimintaan.
Indiana Jones’ Greatest Adventures
Toiminta
Kehittäjä: Factor 5
Pelaajia 1
800 pts
Tämä Factor 5:n taidonnäyte niputtaa yhteen kolme ensimmäistä Indiana Jones -leffaa, antaen pelaajalle mahdollisuuden kokea seikkailujen toiminnalliset osuudet. Mukana on ikimuistoisia tapahtumia, kuten ensimmäisestä elokuvasta tuttu kohtaus, jossa Indy juoksee rotkoja täynnä olevalla lumivuorella, taistellen lintuja ja ampuvia sherpoja vastaan. Eiku hetkinen..? Toisaalta, mistäpä minä tiedän millaisia kohtauksia elokuvasta päätyi editointihuoneen lattialle aikoinaan. Ehkäpä jonakin päivänä saamme ohjaajan versiot tukemaan pelin antamia näkemyksiä.
Indiana Jones’ Greatest Adventuressa siis seurataan elokuvien juonta ja väliin heitetään elokuvista poikkeavia kenttiä, jotka onnistuvat pitämään meiningin yhtenäisenä. Alussa pelattavana on vain Raiders Of The Lost Ark, mutta sen läpäistyä aukeaa Temple Of Doom ja viimeisenä The Last Crusade. Vaihtoehtoisesti netistä voi onkia oikeat salasanat aukaisemaan koko pelin. Kenttiä on hulppeat 28, joten pelattavaa piisaa. Suhteellisen armoton vaikeustaso pitää myös huolen, että kokonaisuutta ei juosta läpi yhdessä illassa. Yrityksen ja erehdyksen kautta onneksi oppii: vaarallisimmat paikat jäävät muistiin melko helposti.
Pelimekaniikka on perinteistä ”juokse ja tapa” -meininkiä, jota rikotaan paikoin erilaisilla ajoneuvotehtävillä: mukana on vuoren laskemista kumiveneellä, kaivosvaunuajelua sekä lentokoneen ohjastamista. The Last Crusaden veneajelua on turha odottaa. Jalkaisin liikkuessa Indy aloittaa nyrkein, mutta ruoska löytyy yleensä pian. Loputtomat ammukset omaava pistooli ja granaattejakin on kerättävissä. Ruoskaa voi käyttää hyökkäämisen lisäksi myös kuilujen yli pääsemiseen.
Peli ilmestyi 1994, jolloin SNESin salat olivat ehtineet tulla ohjelmoijille tutuksi. Indy näyttää ja kuulostaa hyvältä. Värejä on käytetty mukavan rohkeasti, mutta liiallisuuksiin ei sorruta. Animaatiostakaan ei tule mieleen pahaa sanottavaa. Musiikki kuitenkin alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään, sillä vain kahdesta ensimmäisestä elokuvasta on valittu muutama kappale.
Loppuun vielä pieni varoitus: Tämä peli on Miehille, ei pojille!
The Legend Of Mystical Ninja
Toimintaseikkailu
Kehittäjä: Konami
Pelaajia 1-2
800 pts
Jos edellinen peli on suunnattu Miehille, The Legend Of Mystical Ninja on Tosi Miehille. Seikkailujensa lomassa piikkitukkaninja Goemon (länsimaissa Kid Ying) vetää turpaan niin vastaantulevia vihollisia kuin pelaajaakin. Jos itku on herkässä, kaveriksi voi aina ottaa uskollisen apurin Ebisumarun (länsimaissa Dr. Yang) – tämä tietenkin vaatii pitkäpinnaista tosielämän kaveria.
Sankarien kotikylässä tapahtuu outoja ja asiaa tutkittuaan he huomaavat, että mystinen Otafu-armeija on kaapannut prinsessa Yukin ja aiheuttanut kaikkea muuta pientä mielipahaa. Ei siis auta kuin rientää matkalle ympäri Japania etsimään vihjeitä armeijan liikkeistä ja prinsessan lopullista olinpaikkaa. Reissatessa pääsee näkemään niin kyliä, huvipuistoja kuin linnoituksiakin.
Pelillisesti tarjolla on kahdenlaista toimintaa: yläviistosta kuvattua kylien tutkimista ja tappelua, sekä perinteisempää, enemmän tasoloikintaan keskittyvää 2-d seikkailua. Vihollisia nuijitaan piipulla, jota voi pidentää vihollisilta saaduilla bonuksilla. Rahaakin kerätään ja kolikoita voi käyttää heittoaseina. Opittavana on myös Judo-taitoja, jotka tuovat taisteluun uusia elementtejä. Taidon ensimmäisellä tasolla saa kutsuttua eläinapurin, jolla voi ratsastaa ja jyrätä vihollisia. Toisella tasolla Judo vapauttaa kaikkia ruudulla näkyviä vihollisia vahingoittavan hyökkäyksen. Taidon voi kehittää neljännelle tasolle asti, ja voin omakohtaisesta kokemuksesta sanoa, että penskana keltaiselle vyölle päästyäni minulle ei moisista taidoista paljastettu halaistua sanaa. Pelimekaniikka sisältää muutakin pikkukivaa ja tietenkin opettelua vaativia pomotaisteluita. Onpa mukana minipelejäkin, kuten vaikkapa pieni maistiainen legendaarista Gradiusta!
Goemonin seikkailut näyttävät hurmaavilta. Värikäs grafiikka tukee hauskaa ja omaperäistä kuvasuunnittelua. Vastaan tulee jos jonkinmoista vihollista ja silmiä miellyttävää maisemaa. Äänisuunnittelu on loppuun asti hiottua ja musiikillinen tarjonta laadukasta. Luritukset ovat hyvin japanilaishenkisiä ja parhaimmillaan erittäin tarttuvia.
The Legend Of Mystical Ninja on valitettavan aliarvostettu helmi. Se tarjoaa viihdyttävää, hauskaa ja haastavaa ajanvietettä, varsinkin jos japanilainen huumori uppoaa. Tällaisia pelejä soisi näkevän useammin ja yksi hartaimpia toiveitani lienee, että sarjan kaksi Nintendo64:lle tehtyä osaa löytäisivät myös tiensä Virtual Consoleen. Ganbare Goemon! Ai niin, minä hieman liioittelin: ei se vaikeustaso ole ollenkaan niin pahaaaaargh…
Secret Of Mana
Roolipeli
Kehittäjä: Squaresoft
Pelaajia 1-3
800 pts
Olipa kerran aika, jolloin japanilaisten roolipelien sankarit eivät olleet iniseviä tai mukasynkkiä piikkitukkia. Voi tietenkin olla, että kaikki tämä johtui vain käytössä olevista grafiikkamoottoreista ja dialogin vähäisestä määrästä. Joka tapauksessa Secret Of Mana edustaa tuota aikakautta varsin kunniakkaasti.
Tarinamme alkaa, kun kolme pojankoltiaista menevät tutkimaan läheistä vesiputousta. Huhujen mukaan jossakin siellä päin odottaa aarre löytäjäänsä. Pojat ovat poikia ja huhuihin kannattaa aina uskoa. Yksi vintiöistä tietenkin putoaa vesiputouksen alla olevaan järveen ja tulee löytäneeksi kiveen isketyn miekan. Eihän nuori mies voi olla miekkaan kajoamatta, varsinkaan jos mystinen ääni vielä siihen kehottaa. Teolla on luonnollisesti dramaattiset seuraukset ja ainoa kiitos on kotikylästä karkotus. Ei siis auta kuin lähteä pitkälle matkalle hakemaan anteeksiantoa ja pelastaa samalla koko tunnettu maailma. Ja asiathan eivät koskaan ole täysin mustavalkoisia…
Ajalle ominaiseen tyyliin sankarin ja kahden kumppanin seikkailua seurataan yläviistosta. Pelimekaniikka kuitenkin poikkeaa muuten jonkin verran muista aikansa tuotoksista. Taistelut eivät ole vuoropohjaisia, vaan meno muistuttaa enemmänkin toimintapeliä. Silmitön hakkaaminen ei tosin ole järkevää, sillä aseilla on oma mittarinsa, joka hupenee hyökkäämisen myötä. Mitä täydempi mittari, sen tehokkaammat iskut. Viholliset näkyvät suoraan maailmankartalla, joten rasittavia satunnaistaisteluita ei ole. Muutenkin pelimekaniikka sisältää paljon pikkuhienouksia, jotka aukeavat pelin edetessä.
Secret Of Mana on ikäisekseen peliksi kauniin näköinen. Hahmot sekä ympäristöt ovat värikkäitä (kuten suuri osa tämän artikkelin tekeleistä) ja yksityiskohtaisia. SNESin tehoja on siis käytetty hyödyksi. Musiikkipuoli tukee suurta seikkailua ja sävellykset ovat kauttaaltaan hienoja. Teknisen toteutuksen suhteen valittamista ei löydy.
Mikäli haluaa kokea muinaisten toimintaropejen parhaimmistoa, on Secret Of Mana parhaita vaihtoehtoja. Ei pidä myöskään unohtaa, että mukana on moninpeli jopa kolmelle sankarille. Yhteiseen seikkailuun voi liittyä vaivattomasti koska vain, ilman turhia valikkosekoiluja. Hieno elämys menneiltä ajoilta.
Super E. D. F. Earth Defense Force
Toiminta
Kehittäjä: Jaleco
1-2 pelaajaa
800 pts
Joissakin tapauksissa aika kultaa muistot ja Super E. D. F:n kohdalla on kieltämättä päässyt käymään niin. Shoot ’em up -genre on vuosien saatossa kokenut niin paljon muutoksia, että lajityypin vanhemmat pelit herättävät usein ristiriitoja. Peli kuitenkin antaa pirullisen vaikeusasteensa ansiosta hyvän kuvan, millaisia avaruusräiskinnät joskus muinoin olivat. Jostain syystä SNES ei koskaan nauttinut erityistä suosiota tämän tyyppisten pelien suhteen ja Virtual Consolen tarjonta on niiden osalta hyvin heikkoa kyseiselle konsolille.
Azyma imperiumin pahantahtoiset muukalaiset ovat pesiytyneet kuun pimeälle puolelle. Salamyhkäisellä sivilisaatiolla on tietenkin pahat mielessä ja pian rakas kotiplaneettamme on hyökkäyksen kohteena. Ihan kuin siinä ei olisi ongelmaa tarpeeksi, nuo pirulliset muukalaiset ovat myös kehittelemässä salaista asetta. Kierrokset alkavat käydä kovemmiksi, kun selviää että moinen tuomiopäivän laite kykenee tuhoamaan kaiken elämän maapallolta. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää…
Pelaaja istutetaan XA- 1 -hävittäjän puikkoihin ja ensimmäisenä on valittava sopiva aseistus. Tarjolla on kaikenlaista tuliluikkua hakeutuvista lasereista lähtien. Alku on aina hankalaa ja tässä vaiheessa mukaan astuu pelin asejärjestelmä. Saavuttaakseen vahvempaa tulivoimaa, pelaajan on tapettava vihollisia ja sitä kautta kerättävät kokemusta, jolla aseet kehittyvät. Elämien sijasta alukseen on asennettu kolme suojaa. Mikäli ne menettää, pääsee tuhlaamaan yhden rajallisista jatkomahdollisuuksista. Aseiden tehot sentään säilyvät, mutta valitettavasti kuolema palauttaa turhauttavan kauas taaksepäin. Haastetta siis piisaa, kuten näköjään kaikissa tämän artikkelin peleissä.
Audiovisuaalisesti Super E. D. F. on hieman ristiriitainen tapaus. Peli ei varsinaisesti ole ruma, mutta ei erityisen kauniskaan. Ensimmäinen kenttä on sanalla sanoen tylsännäköinen ja tuntuinen. Myöhemmissä kentissä sentään heitetään mukaan joitakin ihan hienoja graafisia kikkoja ja muutenkin taustat näyttävät mielikuvituksekkaammilta. Audiopuolikaan ei nouse suurempaan loistoon. Ääniefektit ovat aikansa räiskintöjen peruskauraa, eikä biisit yleensä jää soimaan päähän. Ei siis huonoa, mutta ei hyvääkään.
Tässäpä siis peli, josta ei oikein tiedä pitäisikö suositella vai ei. Aloituskynnys on korkea, mutta sen ylitettyään pelistä voi oppia jopa nauttimaan. Genren vannoutuneimmat fanit voivat saada paljonkin irti, mutta muiden ehkä kannattaa pysyä erossa. Tietenkin asia on toinen, jos omaa lievää taipumusta masokismiin. Tai sadismiin, onhan tässä sentään kahden pelaajan yhteistyötila.
Super Ghouls ’N Ghosts
Toimintaseikkailu
Kehittäjä: Capcom
1 pelaaja
800 pts
Epäkuollut: ”Hei, et sä voi hyppiä kalsareissa täällä hautuumaalla.”
Kalsarimies: ”Totta kai voin, sillä mä olen Riki Sorsan veli… Eiku Arthur!”
Sorry, huono vitsi heti alkuun.
Ensin meinasin säästää tämän pelin Mega Drivea koskevaan artikkeliin, sillä omat rakkaimmat muistoni liittyvät juurikin Segan konsolille julkaistuun versioon. Capcom kuitenkin paranteli SNES-painosta ulkoasultaan ja pelillisesti, joten antaa mennä.
Ilkeä keisari Sardius on kaapannut prinsessa Guineveren. Mikä omaperäinen suunnitelma! Tällä kertaa neidonryöstön syyt piilevät Jumalattaren rannerenkaan löytymisessä, se on nääs ainoa ase joka keisarin pirulaiseen tehoaa. Ritari Arthurin ei siis auta kuin vetää kalsarit jalkaan sekä haarniska niskaan, ja pistää juoksuksi.
Super Ghouls ’N Ghostsin pelimekaniikka ei insinöörinaivoja vaadi: juokse, hyppää ja tapa. Ajattelun sijasta huomiokyky ja refleksit pistetään sitäkin kovemmalle koetukselle, hermoista puhumattakaan. Arthur ei nimittäin ole kaikkein innokkain kaveri liikkumaan, vaan käskyt otetaan vastaan laiskanpuoleisesti. Hypätä hän sen sijaan osaa, jopa kesken hypyn tyhjästä ponnistamalla. Apuvälineinä on kolme erilaista haarniskaa sekä vaihteleva arsenaali aseita. Perushaarniska suojaa yhdeltä osumalta, kahden muun tarjotessa muitakin ominaisuuksia. Kultainen haarniska antaa paremman suojan sekä maagiset aseet, kuuhaarniskan ollessa vielä kestävämpi. Heiteltäviä aseita löytyy keihäistä tikareihin ja niiden tasapainotus on miten sattuu. Yksi ase saattaa olla ylivoimainen, toisen ollessa käyttökelvoton. Kannattaa siis miettiä, mitä kerää mukaansa.
Vaikka Super Ghouls ’N Ghosts on SNESin alkuaikojen pelejä, se näyttää hyvältä. Laitteen ominaisuudet on valjastettu hyvin käyttöön erilaisilla zoomauksilla ja muilla kikoilla. Taustoissa näkyy välillä kaikenlaisia yksityiskohtia ja kuvasuunnittelu toimii yleisesti ottaen muutenkin. Äänipuoli tukee kokonaisuutta mieleen jäävillä melodioilla ja toimintaan sopivilla efekteillä.
Tästä pelistä löytyy kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat mukana joissakin Capcomin tunnetummissa sarjoissa vielä tänäkin päivänä: hyvä audiovisuaalinen toteutus, kömpelö päähenkilö ja tiukka vaikeusaste. Kuinka tästä voisi siis olla pitämättä?
Mitä jää puuttumaan?
Virtual Consolen Super Nintendo -osasto on onnistuttu pitämään kauttaaltaan laadukkaana. Toki mukaan on mahtunut joitakin hämmennystä aiheuttavia valintoja, kuten Rival Turf!. Kaivattavia pelejä löytyy sitten sitäkin enemmän. Iltaisin rukoilen Nintendo-alttarini edessä ja pyydän Ys III: Wanderers from Ys:n importtaamista palveluun. Maksaisin enemmän kuin mielelläni ylimääräiset 100 pistettä. Muita toiveita olisivat mm. ActRaiser 2, Alien 3, Chrono Trigger, EarthBound, Illusions Of Gaia, Soul Blazer, Starfox… Tätäkin listaa voisi jatkaa vaikka ensi viikkoon. Toivotaan, että taso pysyy samana ja julkaisutahti hieman ripeytyisi. Ensi kerralla katsastamme Segan tarjontaa.
