ADR1FT herätteli ihmisissä varovaista luottamusta jo pitkälti ennen julkaisuaan. Voiko tunnelmallisilla, jopa taiteellisilla trailereilla lumonnut Gravity-henkinen avaruusseikkailu mennä millään tasolla pahasti mönkään? Pääkehittäjänä pyörii vieläpä Microsoftin kanssa tukkanuottasille ajautunut Adam Orth, jolla tuntuisi olevan varsin selkeät visiot kaikista tekemisistään. Mutta kuinka sitten kävikään?
2037: A Space Odyssey
ADR1FT ei alusta tarinaa millään tavalla. Pelaaja heitetään astronautti Alex Oshiman saappaisiin täysin sirpaloituneelle, maata kiertävälle avaruusasemalle. Lyhyen tutoriaaliosion jälkeen ainoaksi missioksi muodostuu selviäminen tuskallisen ahdistavassa miljöössä. Seuraava tavoite siintää pelin alusta loppuun saakka sen seuraavan, ihanaa vihreää valoa hohtavan happipullon luona. ADR1FTin tarjoilemassa avaruudessa ei ole humanoideja, ei plasmapyssyjä eikä räjähdyksiä – ainoastaan Alex Oshiman puuskuttava hengitys hapen huvetessa hupenemistaan. Välillä painellaan satunnaisia terminaaleja sekä pyritään ymmärtämään taustalla piilottelevaa juonentapaista lukemalla sähköposteja ja kuuntelemalla muutamia sinne tänne ripoteltuja audiologeja.
Vaikka paperilla kaikki vaikuttaa sangen pätevältä, osoittautuu todellisuus nopeasti aivan muuksi. Kun nyt realistisen oloisessa avaruudessa ollaan, ei liikkuminen suju Oshimalta järin sukkelasti. Dressmanin mainoksesta napatut liikkeet yhdistettynä tuskallisen pitkiin ja itseään toistaviin käytäviin ei ole millään tavalla mairitteleva kombinaatio. Homman luulisi helpottuvan kun avaruuspukuun saadaan muutamia päivityksiä, mutta edes paljon kaivatun liikebuustin olemassaoloa ei lopulta edes huomaa. Jatkuva hapenpuute voi olla oiva keino luoda intensiivistä jännitystä pelaamisen lomaan, mutta lopulta kanistereiden perässä leijuminen lähinnä puuduttaa.
Houston, we have a problem
Tunnelma nousee pykälällä Alex Oshiman uskaltautuessa ensimmäistä kertaa sisätiloista avaruuden pimeyteen. Joka puolella leijuvat avaruusaseman sirpaleet, tähtitaivas ja niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana häämöttävä maapallo saavat pelaajan haukkomaan henkeään. Mahdollisuudet tuntuvat hetken aikaa rajattomilta – onko ADR1FT sittenkin laajan, vapaan maailman peli avaruudessa? No ei ole. Pelaajaa ei vapauteta missään vaiheessa ennalta suunniteltua reittiä kauemmas. Vähäinenkin sooloilu johtaa nopeasti tuskalliseen kuolemaan, sillä happipulloja on ripoteltu ainoastaan sen putken varrelle, jota kehittäjät haluavat pelaajan kulkevan. Ankara pettymys lyö nopeasti kasvoille kuin märkä rätti. Ei näin.
Myös tarinaa pidetään vakan alla turhan visusti. Ne muutamat sähköpostit ja audionauhat antavat viitteitä taustalla väijyvästä kokonaisuudesta. Juonen laajuus selkiytyy pelaajille vasta aivan loppumetreillä, mutta sittenkin homma osoittautuu harmittavalla tavalla antikliimaksiksi. On silti kunnioitettavaa, että kehittäjä Three One Zero on pitäytynyt alkuperäisessä visiossaan luoda mahdollisimman realistinen kuva 2030-luvun avaruusmatkailusta. Mukaan ei ole sotkettu liiemmalti mitään ylimääräistä, joka lässäyttäisi juonta entisestään.
My God – it's full of stars!
Kaikesta nillityksestä huolimatta suodaan kehittäjä Three One Zerolle kunnian paukutella henkseleitä ADR1FTin ulkoasun puolesta. Tiimi on tehnyt varsin mallikasta työtä uskottavan avaruusvisionsa luomisessa. Erityisesti ulkotilojen näyttävyys jaksaa loksauttaa leuat alusta loppuun saakka. Roskaa sekä nippeliä ja nappelia lentelee joka puolella, valtavat avaruusaseman kappaleet pyörivät hiljaa tyhjyydessä, ja tähdet heijastavat valoa uskottavan oloisesti. Alhaalla siintävän maapallon värimaailma vaihtelee kotoisansinisestä yön tummanpuhuvaan, ja kaupunkien valot loistavat kirkkaimpina juurikin siellä missä niiden pitäisi. PlayStation VR -virtuaalilasien myötä tunnelma kohoaisi taatusti vielä toiseen potenssiin. Silmäkarkkia, kaikki tyynni. Äänipuoli on pidetty tarkoituksella minimalistisena. Suurimpana tunnelmanluojana käytetään protagonistin hengitystä, joka muuttuu tilanteen mukaan. Audiovisuaalisena kokemuksena ADR1FT saa hyvillä mielin puhtaat paperit.
This is Alex Oshima, last survivor of HAN-IV, signing off
ADR1FTiä tekisi mieli ylistää maasta taivaisiin. Kyseessä on omaperäinen ja näyttävän näköinen, valtavirrasta poikkeava indiejulkaisu, mutta valitettavasti Three One Zeron lupaava visio ei saa kaikesta huolimatta tarpeeksi tuulta purjeisiinsa. Mukana on vailla vertaansa olevia Kodak-hetkiä, joita jakaa mielellään kavereille sosiaaliseen mediaan, mutta kokonaisuus putoaa silti keskivertoseikkailujen joukkoon.
Itseään toistavuutta, tylsää tarinaa ja suoranaista pelimekaanista hitautta jaksaa helposti sen pelin parin tunnin keston ajan, mutta loppupeleissä käteen ei jää oikein mitään mitä muistella viikkojen, saati vuosien päästä.
