Dead to Rights: Retribution

Vuosituhannen alkupuolella julkaistu Dead to Rights kopioi surutta suomalaista Max Paynea aina ajan hidastusta ja poliisiteemaa myöten. Namcon pelin ainoaksi innovaatioksi jäikin se, että päähenkilön työpariksi asetettiin koira. Alkuperäinen Dead to Rights menestyi kohtalaisesti, mutta myöhemmin julkaistut jatko-osat onnistuivat ryvettämään sarjan maineen pahasti. Nyt Namco on kuitenkin päättänyt kaivaa koirapoliisinsa naftaliinista ja aloittaa sarjan alusta Dead to Rights: Retributionilla. Lopputuloksena tarjoillaan näyttävää aivot narikkaan -viihdettä vajaaksi kymmeneksi tunniksi. Viimeistelemättömyyden ja kertakäyttöisyyden vuoksi peli on täydellistä alelaariviihdettä.

Kuvitteellinen Grant Cityn kaupunki on ajautumassa kaaokseen: rikollisuus, ahneus ja korruptio rehottavat. Koirapoliisi Jack Slate kokee menetyksen virkatehtävää suorittaessaan ja julistaa siitä paikasta henkilökohtaisen sodan kaikelle pahuudelle. Yhdessä koiransa kanssa Jack muodostaa yhden miehen (ja yhden eläimen) armeijan, joka laittaa kaupungin ojennukseen. Tarina on klassinen poliisidraama, joka suorastaan huokuu tunnelmaa 80-luvun elokuvista Tappava ase, Die Hard, Cobra ja Robocop. Henkilöhahmot ovat erittäin stereotyyppisiä, ja kerronta etenee pääasiassa energisen dialogin avulla. Itse asiassa pelin ainoa mieleenpainuva osa on Jackin koira Shadow, jonka animointiin ja käyttäytymiseen onkin ilahduttavasti panostettu.

Pelillisesti Dead to Rights: Retribution lainaa häpeilemättä muilta. Ajan hidastus on nytkin mukana ja tarjoaa ajoittain onnistuneesti apua tiukkoihin tilanteisiin. Pääosa pelaamisesta on kolmannen persoonan räiskintää Gears of Warin malliin. Ammuksia on kuitenkin aina liian vähän, joten merkittävä osa taistelusta kuluu nyrkkitappeluissa, joiden aikana vihujen iskuja voi (onneksi) myös väistellä tai heidän aseensa voi näyttävästi riistää itselleen. Toiminta on kaiken kaikkiaan erittäin brutaalia ja toimivaa, mutta kuitenkin erittäin itseään toistavaa. Pelin lopussa pahiksia piestään samoilla konsteilla kuin aivan alussakin.

Suunnittelijat ovat ymmärtäneet, että koira on heidän pelinsä massasta erottava tekijä, ja ovat siksi viisaasti panostaneet myös Shadow´n peliosuuksiin. Aina välillä Jack käskee koiraansa noutamaan avaimia vartijalta tai vaikka tuhoamaan muutaman generaattorin reviirimerkein. Koiralla pelattaessa toiminta muuttuu hiiviskelyksi ja pelin tempo hidastuu hetkeksi. Harmillisesti nämä vaihtoehtoiset osuudet ovat lyhyitä ja lisäksi pahasti itseään toistavia: hiivi esteen taakse, haukahda, odota vihua saapuvaksi, pure kaulaan ja toista, kunnes kaikki makaavat kuolleina. Koiralla pelaamisen suurimmaksi ansioksi jääkin pienten hengähdystaukojen tarjoaminen hektisten toimintakohtauksien välillä. Elukka on todellakin ihmisen paras ystävä, sillä huolimatta Jackin nyrkeistä ja tuliaseista Shadow on se peto, joka putsaa pöydän taisteluissa. Koira repii kurkut auki, puree haarukset rikki ja heiluttaa isoja haarniskoituja miehiä hampaissaan räsynuken lailla. Kaiken kukkuraksi piski kestää kiitettävän määrän rankaisua niin luotien kuin nyrkkienkin saralla. Ei ehkä erityisen realistista, mutta sitäkin viihdyttävämpää.

Kenttäsuunnittelu on toteutettu virkamiesmäisen laiskasti, sillä varastorakennuksien ja satamakortteleiden lisäksi tarjolla ei juuri vaihtelua ole. Grafiikan yksityiskohtia voi luonnehtia sanalla keskeneräinen, sillä kaikki näyttää siltä kuin tekijöillä olisi loppunut aika kesken viimeistelyn. Pieniä bugeja tulee tasaisella syötöllä vastaan, kuten tekstuurien päivittyminen jälkijunassa tai vihujen ajoittainen kyky ampua seinien läpi. Ulkoasu ajaa kyllä asiansa, mutta kokonaisuutena Retribution on ruma peli. Onneksi animointi on paremmin toteutettu, ja niin ihmiset kuin esineetkin liikkuvat yleensä odotetulla tavalla. Parasta on kuitenkin Jackin koira, jonka touhuja jää välillä seuraamaan ihan vain nähdäkseen, mitä se seuraavaksi keksii.

Hieman yllättävästi äänimaailma on koko pelin parhaiten onnistunut osuus. Musiikki käyttäytyy välillä rikkinäisen äänilevyn tavoin, mutta ääninäyttely on sanalla sanoen vakuuttavaa. Dialogi on ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta toimivaa, ja näyttelijöiden lataama aggressio kuuluu heidän tulkinnastaan hienosti. Aivan erityisen onnistuneen suorituksen tekee Peter Giles Jack Slaten äänenä. Siksi on erittäin harmillista, ettei graafinen anti kykene välittämään ääninäyttelyn luomaa tunnetta kovinkaan hyvin.

Dead to Rights: Retribution ei tarjoile kymmentuntisen yksinpelin lisäksi yhtään mitään. Toiston vuoksi läpäisyssä tuntuu kuitenkin kuluvan huomattavasti enemmän aikaa, joten rentouttavaa puhdetyötä kaipaaville suosittelen helpointa vaikeustasoa ja lyhyitä pelisessioita. Täysihintaiseksi tuotteeksi peli on aivan liian lyhyt, yksitoikkoinen ja viimeistelemätön. Toisaalta kaikki osa-alueet toimivat juuri niin hyvin, että pelin pelaa mielellään ainakin kerran lävitse. Dead to Rights: Retribution on täydellistä alelaarin kertakäyttöviihdettä, jota voi suositella varsinkin eläinten ja 80-luvun toimintarainojen ystäville.