Kimppakivaa viidellä ruudulla
Seitsemännestä osasta eteenpäin Sonyn konsoleiden yksinoikeutena viihtyneet Final Fantasy -pelit lukeutuvat ehdottomasti konsolipuolen japanilaisroolipelien parhaimmistoon. Sarjan jokainen eepoksen mittoihin paisunut osa onkin nauttinut suunnattomasta suosiosta niin pelikansan kuin -median keskuudessa. Mielenkiintoisin piirre koko saagassa on, etteivät sen perusosat juurikaan liity toisiinsa juonen tai edes hahmojen suhteen. Vaikka periaatteesta ei ole täysin pidetty kiinni viime vuosien aikana, ei lopullisen fantasian hartaasti odotettu GameCube-debyytti ole aivan tämän kaltainen poikkeus. Sen sijaan Final Fantasy: Crystal Chronicles tuo sarjaan täysin oman lukunsa, joka hylkää komentopohjaisia satunnaistaisteluita, massivisia juonikuvioita ja huikeita välipätkiä pursuavan kaavan lähes kokonaan.
Crystal Chroniclesia voitaisiin pikemminkin verrata mihin tahansa toimintaseikkailuun, jossa edetään lukuisissa sokkeloissa lahdaten kaikki tielle tuleva vihollissaasta nappeja rämpyttäen. Jonkinmoisia roolipelielementtejä kunnioittaen hahmojen varusteita voi matkan varrella ehostaa entistä ehommiksi, ja kehittyvätpä varsinaiset ominaisuudetkin jonkin verran. Juonentyngäksi riittää kotikylän pyhän kristallin puhdistaminen, mikä pitää myrkyllisen miasma-sumun kaukana asutuksesta. Jokavuotista puhdistusoperaatiota varten jokainen kylä lähettää karavaanin hakemaan puhdistusaineen virkaa toimittavaa mirhamia pelimaailman vaarallisimmista kolkista. Pelin tarina ei erityisemmin etene lähtöasetelmasta: pelaaja etupäässä vain kerää mirhaminpisaroita luolastosta toiseen ja lopulta palaa sankarina kotiin ääriään myöten täynnä olevan mirhamiastian kera.
Pelin saama mielenkiinto ei siis mene sarjan tavanomaisempien antien piikkiin, vaan kiitos kuuluu pikemminkin erikoiselta kuulostavalle moninpelille. Tuttavallisemmasta lähestymistavasta poiketen useamman hengen hirviöjahti vaatii jokaiselta pelaajalta Game Boy Advancen ja linkkikaapelin, jolla käsikonsoli kytketään toimittamaan GameCuben ohjaimen virkaa. Moisen tarvikemäärän kasaaminen ei kovin monelta peruspelaajalta onnistu aivan heti ensikättelyssä - myös KonsoliFIN-testitiimin kokoamiseen kului lähes vuoden päivät. Yksinpelaajat voivat huoleti turvautua Cuben perusohjaimeen, mutta toiseen ohjainporttiin voidaan halutessa liittää yksi GBA näyttämään tutkakuvaa pelialueista.
Mirhamia haavoihin
Pelin useisiin alueisiin jaettu maailmankartta on pullollaan mielikuvituksellisia luolastokenttiä, joissa kussakin on yksi hyvin yksinkertainen tavoite: kantaa mirhamimalja halki miasmantäyteisen luolaston vihoviimeisessä kolkassa sijaitsevalle mirhamipuulle, jota vartioi lähes poikkeuksetta ylimitoitettu pomovastustaja. Maljaan liimattu kristalli luo ymäpärilleen kuplamaisen suojakentän, joka suojaa pelaajaa miasma-sumun ikäviltä haittavaikutuksilta. Pelaajan onkin pidettävä huolta, että malja pysyy visusti mukana matkassa, joko kantaen sitä itse tai teettäen raskaan työn muilla. Yksin pelatessa kantoavuksi rientää tietokoneen ohjaama Moogle-olento, jolla tosin on turhauttava tapa jarruttaa muutoin niin vikkeläliikkeisen pelihahmon etenemistahtia.
Reitit luolastojen lävitse ovat pullollaan monenmoisia kiusankappaleita ja vaatimattomia ongelmanratkontatehtäviä, joissa harmaita aivosoluja vaivataan säästeliäästi. Square Enixin pojilta ja tytöiltä olisi voinut odottaa enemmänkin kuin avainten keräämistä ja vipujen kääntelemistä - etenkin moninpelipuolta ajatellen. Muutoinkin pelimeniikka on melko yksinkertainen, mistä koituu välillä jopa kiusallisia ongelmatilanteita. Ruudun ylälaidassa näkyvän komentoluettelon avulla valitaan toimintanäppäimelle haluttu liike selaamalla vaihtoehtoja olkanäppäimillä. Luettelon kanssa turhautuu usein kallisarvoista aikaa ja energiaa, kun taistelun tiimellyksessä listasta on etsittävä hyökkäyksen tilalle vaikkapa puolustuskomentoa. Myös taikojen ja tarvikkeiden käyttö tapahtuu samaisen systeemin kautta, joten listaan on syytä määrittää vain tärkeimmät vaihtoehdot.
Kenttiin kätkettyjen tarvikkeiden kerääminen on hyvin olennainen osa kokonaisuutta, etenkin erilaiset taiat on syytä napata oitis parempaan talteen. Kirkkaan pallon mutoiset loitsut eivät nimittäin säily tavaravalikoimissa kentästä toiseen vaan jokainen luolastotaival aloitetaan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Yksin pelatessa ratkaisu on varsin kummallinen ja kenties jopa itseääntoistava, mutta moninpelissä idea tulee kokonaan uuteen valoon. Sen sijaan, että yksi pelaaja rohmuaa aina kaiken vastaantulevan itselleen, on taiat jaettava sopusointuisen tiimityöskentelyn nimissä tasapuolisesti kaikkien pelaajien kesken. Mikäli esimerkiksi Cure-taian omistaja kyllästyy parantajan rooliin, voi joku toinen omaksua roolin seuraavassa kentässä ilman pölyisissä valikoissa pelleilemistä. Vaikka monin- ja yksinpelien rakenteet eivät varsinaisesti eroa toisistaan, juuri tämänkaltaiset pienet ratkaisut painottavat seikkailun luonnetta vahvasti useamman hengen suuntaan.
Tiimityöskentelyn myötä pelaajat pystyvät tekemään erityisen vahvoja yhteistaikoja ja -hyökkäyksiä, mutta useamman hengen pelissä kuvaan astuva Game Boy Advance -vaatimus tuo soppaan muitakin pelillisiä piirteitä. Merkittävin ero yksinpeliin nähden on valikkojen selaaminen, joka tapahtuu kullakin pelaajalla vaivattomasti oman taskukonsolin ruudulla. Näin muut pelaajat voivat jatkaa seikkailuaan ilman suurempia keskeytyksiä örkkijahtiin. Kaupunkien ja kylien kauppiaidentäyteisillä kaduilla ravatessa omat valikot eivät toimi yhtä saumattomasti, sillä pelaajat eivät voi hajaantua omille ostoksilleen. Tämä tarkoittaa periaatteessa sitä, että varuste- ja tarvikekauppoja voi hieroa vain yksi pelaaja kerrallaan, kun muut joutuvat kärsivällisesti odottamaan vieressä. Luolastoihin astuessa kunkin GBA:n ruudulle tulee erilainen tutka, joka täydentää muiden pelaajien näkymiä: yksi tutka näyttää alueen rakenteen, toinen hirviöiden sijainnit, kolmas aarteiden kätköpaikat ja neljäs skannaa hyökätyn vihollisen tärkeät tilastotiedot energiamääristä mahdollisiin heikkouksiin. Yllättäen tämäkään moninpelissä toimiva ratkaisu ei täysin vakuuta yksinpelissä, jossa pikkuruudulle saa vain yhden tutkan kerrallaan.
Fantasia vailla finaalia
Mättämisen ja taikojen latomisen yhteydessä on mukavasti aikaa tutkailla Crystal Chroniclesin värikästä pelimaailmaa, joka on vaihtelevuudestaan huolimatta melko yllätyksetön ja eloton verrattuna vaikkapa PlayStation 2:n Final Fantasy X- ja Final Fantasy X-2 -peleihin. Vaikka luolastojen esittelypätkät paikoitellen vakuuttavatkin, ei vaikutelma yleensä säily tyhjänoloisia kenttiä tarpoessa - vihollisten lomassa maisemia tuntuu täydentävän vain muutamat valonlähteet ja esinearkut. Myös efektien suhteen pientä pihtailua on havaittavissa, joskin taioista syntyvät valoshow't ovat paikoitellen näyttäviä. Säästölinjan vaikutuksen voi havaita myös anime-henkisistä hahmoista, joita vaivaa persoonattomuuden lisäksi myös jonkinasteinen kulmikkuus.
Äänimaailman anti on melko tyypillistä mättöpeliantia: antiikkisten aseiden kolinaa, lukuisten hirviöiden örinää ja taikojen maagisia pamauksia. Musiikillinen tarjonta on hyvin puhallinsoitinpainotteista, mikä luo ympärille rauhoittavan ja tavanomaisesta pelikokemuksesta poikkeavan tunnelman. Keskiaikaisvaikutteisten sointujen ohella ei juurikaan kuulla ääninäyttelyä muualla kuin luolastojen runollisissa esittelyosuuksissa, mutta eipä tarinapuoleen ole muutoinkaan erityisemmin panostettu.
Final Fantasy: Crystal Chronicles ei vastaa siihen kohdistettuja odotuksia, mutta kyseessä on kuitenkin hieman keskivertoa parempi örkkijahti roolipelivivahteilla. Kaava viihdyttää oman aikansa niin yksin kuin kavereidenkin kanssa, mutta jälkimmäisellä vaihtoehdolla on kuitenkin huomattavasti suurempi painotus. Mutta katseleepa seikkailua mistä näkökulmasta tahansa, kyseessä on puhdasta peliohjaimen tai taskukonsolien näppäinten pieksämistä vailla sen suurempaa vaihtelua. Siksi seikkailua on hyvin hankala suositella kuin genren ehdottomille fanaatikoille, joilla riittää tarpeeksi resursseja hyvinvarustetun moninpeliseuran löytämiseen.
