Harry Potter -saagan kahdeksas ja samalla viimeinen filmatisointi saapui viimein heinäkuussa valkokankaille kaikenikäisten velhofanien riemuksi. Elokuva nousi edeltäjiensä tapaan korkealle tuottoisimpien viihdeteosten listalla kirvoittaen positiivisia kommentteja niin faneilta kuin kriitikoilta. Potterin seurueen matka virtuaalinäyttämöllä ei ole aina sujunut yhtä onnellisten tähtien alla, eikä tämänkertainenkaan yritys jää videopelihistoriaan – ainakaan hyvässä mielessä.

Sauvo taikka suojaudu

Mikäli Harry Potter and the Deathly Hallows Part 2:ta täytyisi luonnehtia mahdollisimman lyhyesti, saattaisi ilkeämielisempi kutsua uutukaista köyhän miehen Gears of War -kopioksi. Toiminta kuvataan hahmon takaa, kun vihulaisia teloitetaan kenttiin sopivasti ripoteltujen suojien takaa. Tosin kloonausvaiheessa isot aseet ja vielä isommat miehet on korvattu taikasauvoilla sekä teini-ikäisillä velho-oppilailla. Suurin osa kestosta ohjastetaan Harrya. Satunnaista peliaikaa saavat myös muut tutut sivuhahmot, kuten Hermione ja Ron. Tällöin ruudulla ei kuitenkaan vaihdu muuta kuin hahmomalli, sillä kaikki käyttävät samaa loitsujen arsenaalia. Alussa täytyy pärjätä vain heiveröisellä perustaialla, mutta pian monitoimisauva loihtii ilmoille esimerkiksi vihollisen puolustuksen rikkovia yksittäispanoksia sekä tarkkuuskiväärimäisen tähtäyksen mahdollistavia täsmäiskuja.

Ei ole tietenkään häpeä apinoida lajityypin kuninkailta, tosin tällä kertaa toteutus jää pahoin puolitiehen. Räiskinnästä ei yksinkertaisesti nauti missään vaiheessa. Viholliskattaus koostuu tylsistä, lähinnä vaatekerraltaan toisistaan erottuvista velhokunnan edustajista. Osa tyytyy kiusaamaan pelaajaa kaukolaukauksilla, kun toiset rynnivät päättömästi kohti. Loppua kohden vaikeustasoa nostetaan lisäämällä pahisten määrää ärsyttävyyksiin asti, minkä lisäksi turvaudutaan halpamaisiin konsteihin sankareidemme nitistämiseksi. Viimeisenä kettuiluna vastustajia alkaa syntyä suoraan selustaan suolaamaan jo ennestään turhautunutta tatinvääntäjää. Tekoälyn huijaamisen vuoksi normaalikin vaikeustaso saa aikaan enemmän hampaiden kiristelyä kuin räiskinnöissä keskimäärin. Viitisen tuntia kestävän läpipeluukierroksen jälkeen avautuvaan vaikeimpaan asteeseen ei ole enää pienintäkään hinkua koskea, kunhan lopputekstit kerran saa ruudulle.

Lyhyeksi ja kerronnaltaan sekavaksi jäävän tarinan lisäksi pelattavaa tarjoillaan haastetilassa, jonka anti paljastuu hyvin köykäiseksi. Moodissa kierrätetään tismalleen samoja yksinpelikenttiä, mutta suoritukset pisteytetään muun muassa läpäisynopeuden ja osumatarkkuuden perusteella. Mysteeriksi jää, miksei mukaan sisällytetty esimerkiksi minkäänlaista yhteistyömahdollisuutta, sillä kimppapeli tuo yleensä piristeen keskinkertaisempaankin ammuskeluun. Tylypahkan pelastaminen jätetään tylysti yksinäisen räiskijän puhteeksi.

Ankeuttajien vastaisku

Taisteluissa tähtääminen ja eri loitsujen yhdistely toimii odotetusti vailla sen suurempia nurinoita. Liikkumisessa olisi sitä vastoin rutkasti parannettavaa. Nappia painamalla päästään suojaan, mutta hahmo irtaantuu liian helposti asemapaikastaan. Turhan usein huomaa seisovansa keskellä vihollistulta, jos keskittyminen herpaantuu tiukoissa tilanteissa. Harry saa vasta tarinan loppumetreillä käyttöönsä näppärän taian, joka mahdollistaa nopeammat väistöliikkeet. Siihen saakka suojasta toiseen siirtyminen tapahtuu tuskaisen vaivalloisesti. Mukana kulkevat tekoälykaverit eivät tarjoa apua vaan keskittyvät lähinnä häiritsemään seisomalla satunnaisesti kameramiehen ja pelaajan välissä.

Yksi osa Harry Potter -elokuvien viehätyksestä koostuu mielikuvituksellisista ja kauniista maisemista, mutta pelinkehittäjä ei saa lähdemateriaalista mitään irti. Suurin osa ajasta kahlataan ankeissa luolastoissa tai kapeilla käytävillä. Reitit täytetään keinotekoisen näköisillä esteillä, joiden taakse kyyristyä taistelun syttyessä. Etenemistä rajoitetaan tiuhaan lukituilla ovilla, jotka koneen ohjastaman Hermionen täytyy loihtia auki. Tällä aikaa pelaajan tehtäväksi jää – yllätys yllätys – puolustaa seuruetta suojapaikastaan seuraavalta hyökkäykseltä. Samaan puuduttavaan kaavaan ei tarjoilla kunnon vaihtelua missään vaiheessa. Mukaan mahtuu muutama pomotaistelu, joissa ei eeppisyysmittari juuri värähtele. Välivastustajat tarjoavat yllättäen vähemmän haastetta normietenemiseen verrattuna.

Ulkonäöllisesti peli jatkaa ankeaa linjaansa, vaikka täydestä pohjanoteerauksesta ei voida puhua. Hahmojen pelkistetyt kasvonpiirteet ja kankea animointi yhdistettynä tylsiin maisemiin eivät herätä riemunkiljahduksia. Audiopuoli tarjoaa kaksijakoisen kokemuksen: musiikki soi elokuvamaisen kauniisti, mutta ääninäyttelyn taso vaihtelee rajusti. Harry, Ron ja Hermione kuulostavat esikuviltaan, kun muiden osalta vajotaan erittäin surkeisiin suorituksiin.

Harry Potter and the Deathly Hallows Part 2 jää täysin turhanpäiväiseksi lisenssiviritelmäksi. Räiskintätaivaalla liihottelee kymmenittäin parempia vaihtoehtoja, eikä pelkkä aseen korvaaminen taikasauvalla riitä nostamaan Harrya suosta kovimpienkaan fanien silmissä. Peli ei ole edes hauskalla tapaa huono, vaan yksinkertaisesti tylsä, lyhyt ja ennen kaikkea mielikuvitukseton tapaus. Harry Potterin viimeisen virtuaalisäkeen kutsuun ei kannata vastata edes sen kuuluisan alennuskoritarjouksen lumoissa.

Galleria: