Heitä mummo seinään

Kuten Extreme Duudsonien ja Jackassin fanit hyvin tietävät, mikään ei ole niin hauskaa, kuin se, kun kaveria oikein sattuu. Lähes tervejärkiset lajit, kuten alamäkiajo ostoskärryillä ja tikanheitto kaverin vatsaläskeihin piirrettyyn maalitauluun tuntuvat yhtäkkiä ihan hyviltä ideoilta, kun PAIN astuu framille. Elbonian kansalliselta lentoyhtiöltä lainatulla ilmailukalustolla varustetut sankarit ampuvat itsensä lyhyelle matkalle kohti tuskaista laskeutumista.

PAINin konsepti perustuu teini-ikäisten keskuudessa tehtyyn markkinatutkimukseen: Idol Mindsin kehittämässä pelissä pyritään tarjoamaan juuri niitä asioita, joita tutkimuksen mukaan nuoret haluavat, eli kaoottista huumoria ja yhteisöllistä itsensätoteuttamista. Alunperin verkosta ladattavana pikkupelinä julkaistu PAIN on laajentunut lisäsisällön myötä käsittämään neljä eri kenttää ja joukon kipua kestäviä hahmoja. Nyt lähes kaikki tähän mennessä kertynyt sisältö on pakattu yhdelle BD-levylle.

Fojoing – splät

PAIN on rakennettu räsynukkemoottorin ja muutaman yksinkertaisen pelimekaanisen jipon varaan. Peli koostuu ritsasta, sillä lentoon laukaistavasta pelihahmosta, ympäristöstä ja tuskaisen laskeutumisen takaavista rakennelmista ja pinnoista. Miljöitä on neljä: keskikaupunkialue rakennustyömaineen, huvipuisto, elokuvastudio ja huippusalainen hallituksen tutkimuslaboratorio. Jokaisella kartalla on omanlaisiaan liikkuvia ja liikkumattomia kohteita, joiden avulla kerran vauhtiin saatettu sankari voidaan pitää sätkimässä pitkään. Ilmalennon aikana pelaajan ohjaama hahmo voi hienosäätää suuntaansa ja tarrata kiinni seinistä tai esineistä.

Jokaisella kartalla on mahdollista kokeilla vapaapelitilaa, jonka avulla voi tutustua maisemiin ja tutkia, minkälainen lentorata milläkin vimpaimella saavutetaan. Vapaapelissä tavoitteena on kerätä mahdollisimman suuri määrä pisteitä osumalla ikkunoihin, ajoneuvoihin ja siellä täällä odottaviin räjähdelaatikoihin. Luiden murtuminen on aina bonusta, ja lennokkaan pelihahmon tuskanhuudot viestittävät onnistuneista osumista.

Merkityksellisemmän tuntuisiakin pelimuotoja tarjoillaan. Esimerkiksi apinan läpsyttelyssä kentälle ilmestyy määrätty määrä banaania mussuttavia kädellisiä, joihin ihmisammuksella pyritään osumaan. Tavoitteena on siivota kartta serkkupojista mahdollisimman nopeasti. Miimikon paiskonnassa taas tartutaan ilmassa roikkuvaa pantomiimitaiteilijaa hihasta ja heivataan tämä päin kadulle sijoitettuja lasiruutuja. Tässäkin nopeus on valttia.

Mitä useampi kokki, sitä verisemmät kadut

Astetta hauskemmaksi PAIN muuttuu, kun sitä pelaa kavereiden kanssa. Pelimekaniikkoja hyödynnetään mielenkiintoisesti esimerkiksi absurdissa tikanheitossa. Pelaajan ohjastama urho laukaistaan kohti ilmassa roikkuvia uhreja, joista yritetään napata tukeva ote ja ohjata nämä kohti kentän perällä odottavaa maalitaulua. Seinään läsähtävä hahmo jää roikkumaan taulusta kuin tarranauhalla, ja pisteitä jaetaan osumatarkkuuden perusteella.

Toinen erikoinen sovellus on keilailu: kentälle on sijoitettu jättikokoisia keiloja, ja päähenkilö toimii pallon roolissa. Pisteet lasketaan kuin tavallisessa keilailussa. Lisähaastetta tuovat muiden pelaajien käytössä olevat häiriötekijät, kuten räjähtelevät autot, kaatuilevat rakennustelineet tai rollaattorin kanssa eteen säntäävä mummo. Lisäksi joillain kierroksilla osa keiloista korvataan miimikoilla tai muumioilla, jotka osaavat hiukan väistää kohti liitävää pallonkorviketta.

Moninpelimuotoja on kourallinen lisääkin, ja PAINista saakin selvästi eniten iloa irti, kun juhlatunnelmaista väkeä on telkkarin ääressä iso kasa. Joukossahan tyhmyys tiivistyy, ja missään pelissä tästä ilmiöstä ei ole yhtä paljon hyötyä kuin PAINissa.

Nyt veri punnitaan

Loppujen lopuksi PAIN on yksinkertaisen idean varaan kasattu minipelikokoelma. Yksinpelimuodot jaksavat huvittaa hetken, mutta jos pisteiden rohmuaminen ja oman ennätyksen jatkuva parantelu eivät yleensäkään viihdytä, eivät ne tarjoa pitkäaikaista hupia. Kaveriporukalla PAIN sen sijaan voi kestää paremmin kulutusta, etenkin ylikäyneen vappusiman avulla. Pääseehän pelissä kurkkimaan muodokkaiden naishahmojen minihameiden alle, ja vähemmän epäterveellisiä konsolipelit ovat kuin itsensä telominen oikeassa elämässä.

Julkaisutapa on kuitenkin hiukan hämmentävä. Normaalisti levyjulkaisuihin liittyvä platinainen trophy loistaa poissaolollaan, ja yksi suurimmista pelin vetonauloista on yhä ostettava erikseen: itse alkuperäinen Ritari Ässä, David Hasselhoff,on jätetty levyltä. Vaikka tuskinpa The Hoffin heittely seinään olisi jaksanut peliä merkittävästi piristää.