House of the Dead: Overkill

Wiistä on muodostumassa raiteilla kulkevien räiskintöjen luvattu alusta, mutta niin kauan kuin ne tehdään kunnolla, ei moisesta kehtaa valittaa. Headstrong Gamesin kehittämästä House of the Dead: Overkillista ja sen tyylistä huokuu tekijöiden vilpitön innostus tuotostaan kohtaan, mikä peittoaa lopputuloksen tekniset ongelmat. Aivan kuten oivaltavia kengännauhabudjetin elokuvia katsoessa.

Roskaelokuvien jäljillä

Sankarikaksikko Agentti G. ja Isaac Washington kohtaavat tulikivenkatkuisissa merkeissä, eikä parivaljakosta tule missään vaiheessa ylimpiä ystäviä. G ja Washington tarvitsevat kuitenkin toistensa apua, sillä hullu tiedemies on saanut aikaiseksi silmille hyppiviä eläviä kuolleita sekä karmean näköisiä mutanttihirviöitä. Tiedemiehelle kostoa vaatii myös avuksi tuleva strippari Varla Guns.

70 – 80 -lukujen roskaelokuvia ilahduttavasti muistuttava House of the Dead: Overkill ammentaa inspiraationsa samoista lähteistä kuin esimerkiksi elokuvaohjaajat Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez. Tyylistä kertovat esimerkiksi ruudulla nähtävät ”filmin” roskat ja naarmut. Esikuvilleen uskollisesti juoni on karmeaa tuubaa, kuten myös hilpeä ääninäyttely. Onneksi kyseessä on tietoinen valinta, joka viihdyttää illasta toiseen.

Yksinkertaisen tehokasta

Pelityyliltään House of the Dead: Overkill on valopistoolipeleille ominaisesti äärimmäisen yksinkertainen. Pelaaja matkaa läpi erilaisten maisemien automaattisesti ohjattuna, jolloin tehtäväksi jää vain osoittaa vihollista ja laukaista. Wiimote toimii tuttuun tapaan aseena, laukaisu tapahtuu B-napista ja aseen lataaminen joko A-nappia painamalla tai heilauttamalla Wiin kaukosäädintä. Kohdistimen punainen väri ilmaisee ammuttavaa kohdetta, joita voivat olla myös bullet time -henkisen Slow Mo-Fo -tilan avaava esine, parantavat ensiapupakkaukset sekä kranaatit. Siviilit erottaa helposti vihreän kieltomerkin avulla. Elävien kuolleiden erilaiset ominaisuudet tuovat jatkuvaan ammuskeluun vaihtelua, sillä esimerkiksi kypäräpäisiä jenkkifutiksen pelaajakalmoja ei kannata tähdätä päähän. Pääpahikset kaatuvat vain olioiden tiettyjä kohtia ampumalla, jotka tosin ilmaistaan selkeästi kiihkeän tiimellyksen keskellä. Tarkkakätiset hyötyvät paremmista tuloksista, jotka vaihtuvat kenttien lopussa dollareiksi. Kahisevan avulla asekaupassa voi hankkia uusia aseita tai parannella vanhojen ominaisuuksia.

Tarinatila menee helposti muutamassa tunnissa läpi, mutta aseet ja avattavat lisämateriaalit ovat tarkan osumisprosentin takana. Tarinatilan jälkeen pelattavaksi avautuu Director's Cut -moodi ylimääräisine ympäristöineen ja vihollisineen. Vaikeustaso on tällöin kovempi, mutta verikekkereitä varten asekaupasta löytyy lisää tulivoimaa. Automaattihaulikko tai rynnäkkökivääri tekee kävelevistä ruumiista selvää jälkeä, jolloin ohjaajan versiokin on nopsasti läpäisty – siitäkin huolimatta, että tässä tilassa kuolla saa kolme kertaa, jonka jälkeen peli loppuu. Uudestaan voi kuitenkin aloittaa siitä kentästä, johon matka viimeksi tyssäsi. Memorabilia Extras -osastolle avautuu musiikkia, kuvia ja videoita, joiden kiinnostavuus riippuu täysin siitä, kuinka syvälle aivoihin Overkillin maailma pelaajalle osuu ja uppoaa. Kolme yksinkertaista minipeliä (Stayin' Alive, Victim Support ja Money Shot II) voivat viihdyttää kahdesta neljään pelaajaa esimerkiksi illanistujaisissa.

Tyyli ennen kaikkea

House of the Dead: Overkill ei ole teknisesti virheetön tapaus. Ruudunpäivityksessä on ongelmia jolloin paikottaista nykimistä ei voi olla huomaamatta. Vaikka tyylillisesti peli on Wiin kärkipäätä, grafiikka näyttäytyy joskus aika karuna. Näyttävien ympäristöjen ja tökeröiden välivideoiden yhdistelmä aiheuttaa epätasaisuuden ja viimeistelemättömyyden tuntua. Väkivallasta ei ole puutetta, sillä raajat ja lihanpalaset lentelevät nonstoppina verisuihkujen keskeltä. House of the Dead: Overkillin tunnelmalliset maisemat sopivat muuhun sisältöön ja osin uskomattoman roiseiksi vedettyihin juonenkäänteisiin täydellisesti. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat Bayou Cityn suot ja usvasta hyökkäävät zombiet.

Dialogi ja ääninäyttely on toki lapsellista ja tahallisen huonoa, mutta varsinkin iltamyöhään pelatessa överiksi vedetty fuck-sanan viljely jaksaa vielä naurattaa. Muutama varsinainen oneliner-helmikin kuuluu kirosanojen seasta, jotka auttavat koville joutuvia korvia kestämään Isaac Washingtonin tykitystä. Peliä varten sävelletyt, tyylin mukaisesti 70-lukuhenkiset funk- ja rockbiisit jatkavat samaa linjaa, joten tietynlaista asennetta House of the Dead: Overkillista nauttiminen vaatii.

House of the Dead: Overkill on sekä hillittömän hauska että äärimmäisen väkivaltainen näytös. Pitkäikäistä hupia siitä ei välttämättä koskaan muodostu, mutta aivot nollaavana välipalana peli on erittäin suositeltava tapaus. Headstrong Games vie osaltaan Wiitä pois lastenkonsolin maineesta – ja vieläpä melkoisen tehokkaasti.