Lentosimulaattorit eivät ole perinteisesti kuuluneet konsoleiden pelitarjontaan. Toki kaiken maailman Ace Combatit ja H.A.W.X:t ovat yrittäneet houkutella virtuaalitaistelulentäjiä luokseen, mutta realismi jää lähinnä oikeilta näyttävien mutta luonnonvoimia kumoavien lentokoneiden tasolle. Nyt eräs PC-puolen nimekkäimmistä toisen maailmansodan lentosotaa simuloivista peleistä tekee hyppäyksen konsoleille. Onko IL-2 Sturmovik: Birds of Prey vihdoinkin aivan oikea simulaattori, vai pelkästään isoveljensä nimellä ratsastava arcade-vesitys?
Perusasiat ovat entisellään. Pelaaja istutetaan toisen maailmansodan hävittäjien puikkoihin, joskin myös pommikoneiden lentämiseen annetaan mahdollisuus. Yksinpelikampanja kuljettaa pelaajaa lineaarisesti Britannian ilmataisteluista Stalingradin yläpuolelle, Sisilian valtaukseen, Korsunin mottitaisteluun ja lopulta Berliiniin. Niinpä rooli ei rajoitu yhden valtion ilmavoimissa palvelemiseen, vaan kokemusta karttuu brittiläisistä, venäläisistä ja amerikkalaisista lentokalustoista. Kampanja ei vie saksalaisten saappaisiin, mutta Messerschmitteillä ja muilla Luftwaffen laitteilla pääsee lentelemään harjoitustehtävissä ja tietenkin verkkomoninpeleissä.
Tosimiesten todellisuus
| Tarkkuutta lentämiseen – Saitek Aviator -peliohjain Simulaattoriasetus iskee padi-pilottia ikävästi kasvoihin, sillä lentokoneen ohjaaminen normaalilla ohjaimella on käytännössä mahdotonta. Vaikka asetuksia rukkaisi miten, ei tatilla pysty hävittäjää kontrolloimaan järkevästi. Ohjaus on liian herkkää ja nykivää, mistä johtuen lentokone on syöksykierteessä tuon tuosta. Illuunsa vakavasti suhtautuvan kannattaa harkita pelin kaveriksi lento-ohjainta, eikä Saitekin Aviator -ohjain ole yhtään pöllömmästä päästä. Saitek Aviator ratkaisee monta IL-2:n ohjaukseen liittyvää ongelmaa. Ohjaussauvan suuri liikerata muuttaa lentokoneen kontrolloinnin paljon hallitummaksi, mistä on hyötyä pelasi sitten arcade- tai simulator-asetuksilla. Lisäksi ohjaimessa oleva kaasuvipu on huomattava parannus normiohjaimen tatilla säädettävään kaasuun. Sivuperäsintäkään ei ole unohdettu, vaikka polkimia ei ohjaimen mukana tulekaan. Rudderia kontrolloidaan kiertämällä itse tikkua haluttuun suuntaan, mikä on eksoottinen mutta toimiva ratkaisu. Myös ympäristön hahmotus helpottuu, koska pilotin päätä voi kääntää tikun nokassa olevalla nupukalla. Saitek Aviatorin kanssa pelattuna voi pelin arvosanaan huoletta lisästä ainakin yhden tähden lisää. Ulkoisesti ohjain on militaristisesta värityksestään huolimatta muovisen lelumainen ja kevyt. Toisaalta keveytensä ansiosta ohjainta voi joten kuten järkevästi pitää sylissään, mikäli sopivaa pöytää ei olohuoneessa pelitarkoitusta varten ole. Headsetiä varten ohjaimessa on liitäntä, johon vanhanmallinen headset-liitin ei käy ilman jatkojohtoa. Aviatorin hinta on useimmissa kaupoissa muutaman kympin luokkaa, mikä ei tämän tasoisesta ohjaimesta ole liikaa, varsinkin kun ohjain toimii myös PC:n kanssa. |
Pelaajalle tarjotaan kolmea eri vaikeustasoa, joista kaksi vaikeampaa täytyy avata tutoriaalitehtäviä pelaamalla. Vaikeustaso vaikuttaa siihen, kuinka lähelle pelin tulkitsemaa todellisuutta lentomallinnus viedään. Helpoimmalla ei tarvitse välittää sakkauksista, ja näkyvissä on monenlaisia avusteita esimerkiksi vihollisten tunnistamiseen. Vaikeimmalla taas lentokoneensa saa varomattomalla ohjauksella syöksykierteeseen, minkä lisäksi tarvitsee huolehtia sekä sivu- että korkeusperäsimen trimmauksesta mikäli haluaa koneensa menevän edes suunnilleen suoraan. Lisäksi tilannetajua helpottavat avusteet ovat karttaa lukuun ottamatta kokonaan tiessään, joten viholliskoneet täytyy tunnistaa oikeasti. Keskimmäisin vaikeus sopinee siksi useimmille. Tällöin koneensa voi saada sakkaamaan ja lentäminen on sopivan haastavaa, mutta varsinkin padilla pelatessa pahimmat ohjausvirheet annetaan anteeksi. Viholliskoneitakaan ei tarvitse niin tarkkaan tihrustaa pelin avustaessa tunnistamisessa, mikä perusohjaimella on vaikeaa. Pilotin pään kääntely kun tapahtuu oikealla tatilla, mutta vaatii samalla tatin painamisen alas, mikä tekee ympäristön tarkkailusta todella kankeaa ja hankalaa.
Vaikeustason säätöön olisi toivonut enemmän valinnanvaraa. Esimerkiksi HUD-avusteet olisi voitu erotella lentomallinnukseen vaikuttavista säädöistä. Itse esimerkiksi olisin halunnut lentomallinnuksen kaikkein haastavimmaksi, mutta pitää samalla tilannetajua helpottavat avusteet päällä. Nyt realismia annostellaan ”joko-tai” -periaatteella, mikä karkottanee osan sekä simulaattoriharrastajista että uusista tulokkaista.
Vaikka simulaattoriasetukset vääntää tappiin, on kampanjan tehtäväsuunnittelu selvästi pelikonsoliväen makuun suunnattu. Ammuksia annetaan loputon määrä, ja pommejakin on hävittäjän mukaan lastattu normaalin kahden sijaan sellainen määrä, että pelaaja voisi yksinään toteuttaa mattopommituksen Berliiniin. Tämä onkin omituisin ratkaisu muuten varsin realismihakuiseen peliin. Pelaajaa kun ei käsitellä vain yhtenä taistelulentäjänä kymmenien joukossa, vaan hänen niskaan kaadetaan käytännössä koko Hitlerin armeijan tuhoaminen yksinään. Samassa tehtävässä pilottia saatetaan repiä moneen suuntaan ensin tiputtamaan vihollispommikoneita ja seuraavaksi tuhoamaan yksinään kaikki eturintamassa etenevät Tiger-tankit. Kaikenlainen dynaamisuus on joidenkin taisteluiden vaihtoehtoisia päämääriä lukuun ottamatta poissa, joten sota ei edisty mikäli pelaaja ei annetuista tehtävistään suoriudu.
Haetaan: luotettava siipimies
Sen minkä todenmukaisuudessa häviää, näyttävyydessä voittaa. Tehtävät ovat varsinaisia spektaakkeleja, kun lentokoneita tippuu liekehtien taivaalta ja maankamaralla räjähdykset tärisyttävät tannerta. Graafisesti konsoli-Illu pitää hienosti pintansa. Vahinko näkyy lentokoneissa esimeriksi siipiin ilmestyneinä reikinä, ja tietenkin vahingoittunutta lentokonetta on myös vaikeampi lentää. Useimpia koneita voi ohjata ohjaamonäkymästä, mikä tuo oman lisänsä sekä realismiin että näyttävyyteen. Kun viholliskoneen moottoriin saa ammuttua osuman, niin lähellä lentäessä voi oman lentokoneen ikkunaan roiskua öljyä. Hienosti toteutettua ympäristöä voi käyttää taktisesti hyväkseen esimerkiksi lentämällä pilveen piiloon, tai sitten vaikeuttamalla perään liimautuneen jerryn työtä viemällä ”koiratappelu” aivan puunlatvojen korkeuteen.
Yksinpelin osalta peliä on vaikea suositella korvaajaksi PC-Illulle, mutta verkkopelinä teosta voi harkita. Tällöinkin tosin siinä tapauksessa, että kaveripiiristä löytyy tarpeeksi konsolisuuntautuneita virtuaalipilotteja. Satunnaisia tuttavuuksia vastaan IL-2 Sturmovik: Birds of Prey ei jaksa pitää otteessaan, mikä johtuu lähinnä siitä, ettei peli ole suosituimmasta päästä verkkomittelöissä. Pelimuotojen mukana on luonnollisesti Dogfight joko kaikki kaikkia vastaan tai joukkueissa. Strike-muodossa toinen joukkue yrittää pommittaa tietyn kohteen ja vastaavasti toinen osapuoli puolustaa sitä. Mielenkiintoisimmalta kuulostava pelimuoto on Capture the Airport, jossa pelaajat valtaavat toisen joukkueen lentokenttiä laskeutumalla niille. Harmillisesti tätä pelimuotoa ei päässyt pelaajavähyyden vuoksi kokeilemaan.
IL-2:n konsolidebyytti jättää ristiriitaisen olon. Lentokoneet käyttäytyvät varsin uskottavasti kun vaikeuden säätää maksimiinsa, mutta toisaalta kampanja jättää toivomisen varaa realismin suhteen. Toki peli näyttää hienolta, mutta itse simulaatiomaisuus on jäänyt puolitiehen. Arcade-lentelijöille konsoli-Illu on ehtaa tavaraa, joskin verkkopelikavereiden puute vähentänee valtavirtayleisön mielenkiintoa. Mikäli konsolilleen on aivan välttämätöntä saada simulaattorin kaltainen toisen maailmansodan lentosotapeli, ei IL-2 Sturmovik: Birds of Preylle ole vaihtoehtoja. Muussa tapauksessa kannattaa Illunsa nauttia edelleen PC:llä.
